holding a guiding light with you

    VON HERTZEN BROTHERS @ TAVASTIA 19 08 2016

Viimeisimmän neljän vuoden aikana olen kirjoittanut aivan luvattoman useasti Von Hertzen Brothersista, eturivissä koetuista uskomattomista tunteista ja siitä, kuinka juuri niissä hetkissä värivalojen loisteessa on yksinkertaisesti sanoinkuvaamattoman paljon, vihreän valon taittaessa hitaasti tummansiniseen hauraassa sydämessäni muuttuu hetkellisesti rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani on vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsä, kyynelten tarttuessa silmäkulmiin antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan. Olen kirjoittanut, sillä näiden neljän vuoden aikana kyseinen yhtye ja hetket värivalojen loisteessa ovat merkinneet enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella, olen kirjoittanut, sillä tämän yhtyeen ansiosta on tapahtunut niin suunnattomasti kaikkea. Olen huutanut ääntäni käheäksi luvattoman useasti kyseisen kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani, herännyt leirintäalueelta vain kävelläkseni eturiviin odottamaan yhtyeen nousevan värivaloihin, katsellut ohikiitävää maisemaa likaisen ikkunalasin takana aamuyöllä ja istunut Helsingin asuntoni parvekkeella auringonnousun aikaan musiikin kietoessa harmoniaansa, mutta ennen kaikkea olen uskaltanut elää jokaisella hengenvedollani.

Olen uskaltanut elää aivan jokaisella hengenvedollani ja siksi Von Hertzen Brothers on ollut näiden neljän vuoden aikana itselleni nimenomaan se yhtye, jonka noustessa värivaloihin tunnen kerta toisensa jälkeen palaavani kotiin riippumatta siitä seisonko eturivissä Tavastialla vai yleisömeren keskellä Kangasniemellä. Kaikesta huolimatta Tavastia on kuitenkin itselleni henkilökohtaisesti niin äärettömän rakas paikka, etten oikeastaan osaa edes sanoin kuvailla, miltä tuntui palata Tavastialle nimenomaan tämän kyseisen yhtyeen keikalle ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Kävellessäni perjantai-iltana Tavastian ovista sisään tuntui kuin en olisi koskaan Helsingistä lähtenytkään, tuntui kuin olisin edelleen se sama ihminen kuin puolitoista vuotta sitten huutaessani rakkauttani värivalojen loisteessa monesti viikossa ja samalla tuntui kuin siitä olisi kulunut vuosikausia, oli tavallaan jopa vähän nostalgista.

Nostalgiselta, vaikka sanojen i used to get very very lonesome / and jealous of everyone else who was playing in the rain / and i never really came to understand / why happiness belonged to the other kids, not me in any way kaikuessa loppuunmyydyn Tavastian nurkissa tuntui kuin minä en olisi ollut hetkeäkään poissa yhtyeen keikoilta. Von Hertzen Brothers oli voimaannuttava kokemus, sellainen kuin kolme vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä huutamassa ääntäni käheäksi ja itkemässä loputtomasta tunteesta, voimaannuttava ja aivan käsittämättömän kaunis kokemus akustisen kitaran verhotessa hetkeä harmoniaan ja sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean saadessa kyynelet silmäkulmiini, In Your Arms kuulosti sinä iltana varmasti kauniimmalta kuin koskaan aiemmin. Voimaannuttava myös niiden neljän akustisen biisin jälkeen, kun sanat 'cause we can't turn the wheel to the past / to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again lävistivät tajuntaani ja saivat huutamaan ääntäni käheäksi, siinä hetkessä tunsin olevani olemassa nimenomaan musiikkia varten, niitä sanoja varten ja sitä kyseistä hetkeä varten, olevani olemassa huutaakseni kovempaa kuin koskaan ja nostaakseni käteni ilmaan rakkaudesta.

Äärettömän voimaannuttava kokemus, kun kyynelten valuessa poskipäilleni huusin sanoja you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part yleisömeren mukana ja nostin käteni ilmaan värivalojen häikäistessä silmiäni sanojen you were meant to be / far away from home / walk in the light / exploring the unknown / to find me löytäessä aivan jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, äärettömän voimaannuttava kokemus aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti ja en yksinkertaisesti voinut olla rakastamatta. En vain voinut olla rakastamatta yhtyettä, jota en koskaan voisi kiittää tarpeeksi näistä neljästä vuodesta, jotka ovat merkinneet itselleni enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Katsellessani myöhemmin pimeyteen verhoutunutta maisemaa likaisen ikkunalasin takana hymyilin itsekseni, kuinka Von Hertzen Brothers on tehnyt minusta viimeisimmän neljän vuoden aikana niin äärimmäisen onnellisen, ettei siinä ole tavallaan yhtään mitään järkeä, sanoinkuvaamattoman onnellisen, hymähdin itsekseni kyynelten tarttuessa jälleen silmäkulmiini, niin uskomattoman onnellisen.

   Niin ja tuleeko meillä teitä ikävä? Niin järjetön, ettette voi kuvitellakaan.

52 SONGS FOR AUGUST

Viimeisin soittolistani on huhtikuulta ja olen valehtelematta edelleen aivan äärimmäisen huono tekemään soittolistoja, vaikka musiikki saakin sydämeni muuttamaan rytmiään ja vesisateen kääntämään suuntaansa ikkunalasin takana, olen äärimmäisen huono, vaikka rakastankin musiikkia enemmän kuin osaisin koskaan keskeneräisin lausein kertoa. Äärimmäisen huono, mutta siitä huolimatta tahdon jakaa teidän kanssanne 52 musiikillista taideteosta, jotka ovat kuluneen kuukauden aikana saaneet sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja hymyilemään tyhmästi kaatosateessa, 52 aivan uskomatonta musiikillista taideteosta, jotka ovat saaneet hetkittäin tanssimaan villasukat jalassa maiseman ikkunalasin takana verhoutuessa pimeyteen ja kuiskailemaan rakkautta aamujen harmoniassa, 52 aivan äärettömän rakasta musiikillista taideteosta.

Syksy tuo vuosittain luokseni uskomattoman kaunista musiikkia, sellaista, mitä ei ole aikoihin muistanut kuunnella ja siksi tämäkin soittolista sisältää kaunista musiikkia, taideteoksia, jotka saavat vuosi toisensa jälkemään itkemään syksyisin. Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin vuosia sitten kävellessäni pikkukaupungin satamassa miettimässä loputonta toivottomuuttani ja höyrylaivojen huutaessa tervehdyksiään saapuessaan satamaan, silloin nimenomaan äärimmäisen hieno The Shrine / An Argument sai minut ymmärtämään, että maailmaa on rakastettava jokaisella askeleellaan ja siksi kyseinen biisi päätyi tällekin soittolistalle, siksi kyseinen biisi päätyy soittolistoilleni jokaikisenä syksynä. Kaunista musiikkia tällä soittolistalla edustaa myös esimerkiksi Bright Eyes, joka on tämän kuluneen kuukauden aikana inspiroinut kirjoittamaan enemmän kuin mikään ja The Fray, jonka päätymisestä soittolistoille tietää suhteellisen varmasti, että on syksy. Ed Tullett ja uskomattoman kaunis Continental Dares pysäytti minut yhtenä aamuna yksinkertaisesti ihan vain kuuntelemaan, istumaan aivan aloillaan maiseman pukeutuessa harmaaseen ikkunalasin takana ja itkemään sanojen afraid of all the stares / and continental dares / i had lost / and that fear will sparkle / and then fall out löytäessä avonaiset haavani, kaikki ne kipeimmät muistot käsivarsiltani ja jostain syvältä hauraasta sydämestäni, pyydän, kuunnelkaa edes tämä biisi.

Sen lisäksi, että syksy tuo uskomattoman kauniin musiikin aina luokseni, se tuo mukanaan myös vuosien takaisen rakkauteni musiikkiin: vuosia sitten rakastuin musiikissa melankoliaan, toivottomuutta huutaviin sanoituksiin ja äärettömän suuriin tunteisiin, tästä hyvänä esimerkkinä soittolistalta löytyvät AFI, A Skylit Drive ja Death Cab for Cutie. AFI on itselleni ehdottomasti nimenomaan se yhtye, johon rakastun aina uudelleen syksyisin ja tavallaan mikään ei kuulosta syksyisin yhtä rakkaalta, sanojen like water flowing into lungs, i'm flowing through these days / like morphine cuts through, through dead end veins, i'm numbing in these days kaikuessa korvissani mikään muu ei merkitse yhtä suunnattomasti. A Skylit Drive puolestaan on kuulostanut kuluneen kuukauden aikana käsittämättömän hyvältä nimenomaan akustisena ja on täytynyt pysähtyä kuuntelemaan jokaisella hengenvedollaan, nimittäin yhtyeen Rise: Ascension albumi on jotain niin uskomattoman hienoa, etteivät sanat riitä kuvailemaan. Luonnollisesti soittolistalta löytyy myös  The Used, joka oli aikoinaan itselleni ehdottomasti rakkain yhtye ja ääretöntä rakkauttani on edelleen uskomattoman vaikeaa kuvailla keskeneräisin lausein, mutta tämän yhtyeen musiikin kanssa löysin onnellisuuden lumenvalkeaan verhoutuneilta kaduilta, kun kaupunki ympärilläni nukkui. Tämän yhtyeen musiikin kanssa taistelin itseäni vastaan ja kirjoitin katkeruutta kuiskailevia lauseita, mutta katkeruuteen hukkuvaa elämääni sai musiikillaan värittää aikoinaan myös esimerkiksi soittolistalta löytyvät Bring Me The Horizon, August Burns Red ja Dead By April, joista viimeisimmän kanssa oikeasti juoksin pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla ja olin hukkua omaan toivottomuuteeni, vaikka hiukseni eivät olleetkaan enää mustat.

Lisäksi soittolistalta löytyvät myös tämänhetkiset suurimmat rakkauteni Lapko, The Blanko ja Von Hertzen Brothers, jota matkustan huomenna Helsinkiin rakastamaan värivalojen loisteessa. Huomenna minä aion rakastaa enemmän kuin pitkään aikaan, nostaa käteni ilmaan loputtomasta tunteesta ja huutaa ääneni käheäksi, mutta sitä ennen esittelen vielä kaksi yhtyettä tältä soittolistalta, kaksi yhtyettä, jotka olisivat ansainneet tulla esitellyiksi jo kuukausia sitten. Milky Chance tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena, enkä voi kiittää siitä kuin sitä ruskeahiuksista poikaa, josta kirjoitin ensimmäisen kerran marraskuussa. Siitä joulukuisesta illasta lähtien kyseinen yhtye on saanut hymyilemään typerästi ja kuluneen kuukauden aikana olen jostain syystä kuunnellut yhtyeen musiikkia käsittämättömän paljon, hymyillyt typerästi musiikkiin liittyville muistoille ja ollut vaihteeksi ihan järjettömän onnellinen, aivan kuin silloin joulukuussa. Viimeisenä esittelen teille yhtyeen, jota kukaan ei olisi varmaan koskaan osannut odottaa, nimittäin yhtyeen nimeltä Katzenjammer. Tämänkin yhtyeen kohdalla on taas kiittäminen sitä ruskeahiuksista poikaa, nimittäin tämä yhtye on pelastanut päiväni naurettavan monesti ja saanut nauramaan niinä harmaaseen pukeutuneina aamupäivinä, kun olen kävellyt toiseen kerrokseen soittamaan akustista kitaraa ja kiroamaan sitä, kuinka en oikeastaan edes osaa. Eikä se ole tavallaan haitannut, nimittäin kävellessäni takaisin kotiin sanat i wish the strings that are played were connected with a threat / but what is done and is not is a very different game / i have to sit down and try to stay sane and make a frame ovat aina saaneet nauramaan, siksi tämä yhtye on niin erityinen, tämä saa aina onnelliseksi.

      Nämä 52 musiikillista taideteosta saavat onnelliseksi, kuunnelkaa.                     

like water flowing into lungs

Tänäaamuna heräsin uskomattoman todentuntuisesta unesta auringonsäteisiin, join vaniljateetä katsellen hymyileviä ohikulkijoita ikkunalasin takana ja pukeuduin viininpunaiseen neuletakkiin, istuin sängynreunalla soittamassa akustista kitaraa, joka kuulosti kauniimmalta kuin aikoihin ja naurahdin sitten itsekseni, kuinka soittaminen tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneen kesän aikana. Syksy tekee sen, minä hymyilin ja vaihdoin kitaran hetkittäin pianoon, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja soitettuani sormeni kipeiksi kuuntelin sanoja i am destroyed by the inside / i disassociate / i hope to destroy the outside / it will alleviate and elevate me auringonsäteiden kadotessa hetkeksi raskaan pilviverhon taakse. Musiikkiin hukkuminen turvallisemmalta kuin aikoihin ja sanojen keinuttaessa mukanaan turvalliseen melankoliaan mietin, kuinka viimeaikoina olen unohtanut kuunnella antautuen musiikille aivan jokaisella hengenvedollani ja kadottaen todellisuuden musiikin uskomattomuuteen, olen vain yksinkertaisesti unohtanut.

Toisaalta olen tavallaan myös unohtanut pysähtyä katselemaan onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoilla, kuuntelemaan kaatosateen hakkaavan iltaisin ikkunalasiin harmaan vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin ja rakastamaan tähtitaivasta viileinä kesäöinä, olen unohtanut pysähtyä suorittaessani elämääni silmät sidottuina ja kädet nippusiteillä selkäni takana. Minä olen unohtanut, miltä tuntuu istua aloillaan sanomatta sanaakaan ja antaa musiikin kaivertaa rakkauttaan selkärankaani vesisateen rummuttaessa ikkunalautoihin, olen unohtanut hymyillä itsekseen hämähäkille ikkunalasin takana. Olen unohtanut, mutta tänään sanojen like water flowing into lungs / i'm flowing through these days kaikuessa pienessä asunnossani tahdoin taas muistaa, miltä tuntuu sulkea silmänsä musiikin vetäessä armottomasti turpaan ennen ensimmäistä kertosäettä tai kuunnella akustisen kitaran soivan juuri niin kauniisti, että kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin, tahdoin yksinkertaisesti taas muistaa, miltä tuntuu olla elossa.