TIKKURILAFESTIVAALI 2015 // APULANTA

APULANTA @ TIKKURILAFESTIVAALI 25 07 2015

Olen kirjoittanut rakkaudestani Apulantaan luvattoman monesti, mutta siitä huolimatta hetkittäin tuntuu, ettei yksikään keskeneräinen lauseeni ole riittänyt kuvaamaan sitä tunnetta tarpeeksi vahvasti, siksi tahdon kertoa teille uskomattoman kauniista illasta, kun minä hukuin värivalojen loisteeseen yleisömeren keskellä ja rakastin aivan jokaisella hengenvedollani. Minä tahdon kertoa teille siitä, kuinka illan hämärtyessä seisoin yleisömeressä odottamassa yhtyeen nousevan lavalle ja katsoin tuntemattoman miehen polttavan vieressäni tupakkaa suunnattoman rauhallisen näköisenä, rauhallinen minäkin olin aina siihen hetkeen asti, kun yhtye viimein nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen ja tunkeutui musiikillaan suoraan hauraaseen sydämeeni saaden allekirjoittaneen huutamaan kovempaa kuin kertaakaan aiemmin kuluneen kesän aikana. Huutamaan loputtoman rakkauteni lisäksi myös suunnattomasta ristiriitaisuudestani, nostamaan käteni ilmaan musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja tuntemaan niin suunnattoman vahvasti, että hetkittäin tuntui raskaalta hengittää: nimenomaan siksi tahdon kertoa teille rakkaudestani tähän yhtyeeseen.

Tavallaan minä uskallan väittää, etten ole Baronalla nähdyn spektaakkelin jälkeen kertaakaan tuntenut yhtä vahvasti värivalojen loisteessa kuin sinä heinäkuisena iltana, kun hukuin musiikkiin tämän yhtyeen saadessa yleisömeren huutamaan Tikkurilafestivaalin viimeisenä esiintyjänä. Yleisömeren hukkuessa musiikkiin minä tunsin kyynelten polttavan silmäkulmassa, olin äärimmäisen liikuttunut pelkästään siitä suunnattomasta rakkaudestani ja hetkittäin unohduin miettimään, kuinka näihin vuosiin Apulannan kanssa on mahtunut uskomattoman paljon: tämähän on minulle nimenomaan se yhtye, jonka musiikkiin minä olen turvautunut jokaisessa elämäni käännekohdassa ja myös kaikkina niinä hetkinä, kun olen itkenyt riittämättömyyttäni maalatessani väsyneet silmäni mustalla ja huutanut omaa keskeneräisyyttäni kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla. Näiden vuosien aikana rakkaus on kasvanut valtameriä suuremmaksi, olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään tämän kyseisen yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanoitusten murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia lumisateen muuttaessa hetkittäin suuntaansa ikkunalasin takana, mutta samalla olen tavallaan kasvanut kiinni tähän yhtyeeseen ja siksi rakkaus sinä heinäkuisena iltana tuntui niin äärettömän vahvalta, että oli hetkittäin vaikea hengittää.

Olen kätkenyt yhtyeen musiikkiin kaikista suurimmat salaisuuteni, vuosien takaisen loputtoman epätoivoni ja sanoinkuvaamattoman suuren rakkauteni, joten on varmaan sanomattakin selvää, että yhtyeen keikat ovat itselleni henkilökohtaisesti aina tavallaan enemmän kuin muiden. Värivalojen loisteessa pystyn näkemään oman menneisyyteni virtaavan ohitseni uskomattoman satuttavina, puhdasta rakkauttaan huutavina kuvina ja vaikka ensimmäiseenkään en uskaltaisi tarttua, sinä heinäkuisena iltana tuntui tavallaan voimaannuttavalta tuntea niistä taas jokainen musiikin tunkeutuessa luuytimeeni tuntematta häivähdystäkään armosta. Musiikin turvallisessa syleilyssä keinuin tunteiden kaikissa ääripäissä huutaen jokaisella hengenvedollani rakkaaksi muodostuneita sanoja, nostin käteni ilmaan sulkien samalla hitaasti silmäni ja annoin vallitsevan tunteen viedä mukanaan. Siinä hetkessä tunsin olevani enemmän kuin kertaakaan tämän kesän aikana uskomattoman vahvasti elossa, kyynelten virratessa poskipäilleni hymyilin loputonta onnellisuuttani ja katselin aiemmin rauhallisena vieressäni tupakoineen miehen huutavan ääntänsä käheäksi, naurahdin itsekseni.

Minä olin yksinkertaisesti niin käsittämättömän onnellinen, ettei sitä tunnetta riittäisi kuvaamaan yksikään keskeneräinen lauseeni, siinä hetkessä minussa asunut tyhjyys katosi pimeyteen onnellisuuden kuiskaillessa nimeäni värivalomyrskyssä ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani. Siinä hetkessä ei ollut olemassa muuta todellisuutta, minä olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja hengitin musiikkia aivan jokaisella hengenvedollani, siinä hetkessä ei tarvittu muuta. Apulanta oli tarpeeksi ja tulee aina olemaan, enemmänkin.

Ja minä rakastin, rakastin suunnattomasti.   

TIKKURILAFESTIVAALI 2015 // VON HERTZEN BROTHERS

VON HERTZEN BROTHERS @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

"Jenna tuus jo tänne oikeen lavan eteen" sain kommentin Instagramissa kävellessäni ympäri festivaalialuetta sinä auringonsäteisiin verhoutuneena päivänä heinäkuussa, hymyilin hetken itsekseni juodessani vettä siinä uskomattomassa kuumuudessa ja kävellessäni sitten eturiviin odottamaan yhden itselleni henkilökohtaisesti suunnattoman tärkeän yhtyeen nousevan lavalle päätin, että haluan kirjoittaa ihmisistä. Ihmisistä, jotka ovat viimeisimmän kolmen vuoden aikana pyörineet samoilla keikoilla kanssani aina kaupungista riippumatta, nimittäin olen äärettömän onnellinen siitä, että vuosien saatossa olen tutustunut näihin ihmisiin.

Von Hertzen Brothers oli itselleni alunperin yhtye, jota kuuntelin yksin pimeään verhoutuneessa huoneessani suunnatonta onnellisuutta kasvoillani kertomatta siitä koskaan kenellekään, enkä koskaan olisi voinut kuvitellakaan tutustuvani nimenomaan kyseisen yhtyeen kautta uskomattoman hienoihin ihmisiin. Minulle ei ollut tavallaan koskaan aiemmin tullut mieleenkään, että tutustuisin ihmisiin seisoessani jonossa odottamassa Tavastian ovien aukeamista tai vaikka hukkuessani värivalojen loisteeseen Virgin Oilissa, mutta alkaessani sitten kiertämään Von Hertzen Brothersin keikkoja huomasin puhuvani itselleni ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa odottaessani keikkojen alkamista. Huomasin odottavani keikkoja musiikin lisäksi myös ihmisten takia, sillä juuri niistä ihmisistä, joihin en koskaan kuvitellut tutustuvani, oli tavallaan alkanut tulla minulle tärkeitä ja se yhteisöllisyyden tunne nimenomaan Von Hertzen Brothersin keikoilla tutustuttuani ihmisiin oli jotain sellaista, mitä en pystynyt kokemaan minkään muun yhtyeen keikoilla.

Näiden muutaman vuoden aikana olen tutustunut ihmiseen, jonka kanssa juostiin Leppävaaran asemalle aivan uskomattomassa kiireessä keikan jälkeen huomataksemme olevamme etuajassa ja puhuttiin elämästä Helsingin päärautatieasemalla vuorokauden vaihteessa, uskomattoman ihanaan ihmiseen, joka toi minulle lahjaksi teetä Kangasniemen keikalle. Olen tutustunut ihmiseen, joka tulee halaamaan keikkojen jälkeen vilpittömyyttä silmissään ja ihmiseen, jonka kanssa kerran unohduimme keskustelemaan tulevaisuudestani Tavastialla odottaessamme keikan alkamista, olen tutustunut ihmiseen, joka on erittäin suurella varmuudella aina jonottamassa ennen minua. Olen tutustunut ihmiseen, joka viimeisenä iltanani helsinkiläisenä katsoi silmiin ja sanoi, etten saisi olla liian surullinen. Näihin ihmisiin ja ehdottomasti myös veljeksiin tutustumisen ansiosta Von Hertzen Brothersista on tullut minulle enemmän kuin ainoastaan yhtye, tämä yhtye on edelleen ainoa, jonka keikoilla olen tutustunut ihmisiin.

Von Hertzen Brothersista on tullut minulle äärimmäisen tärkeä osa elämääni, mietin seisoessani eturivissä odottamassa keikan alkamista heinäkuun uskomattomassa kuumuudessa ja yhtyeen noustessa viimein lavalle olisin halunnut itkeä pelkästä suunnattomasta onnellisuudestani. Se ei välttämättä ollut aivan paras yhtyeeltä näkemäni keikka, mutta se oli täynnä suunnattonta onnellisuutta ja sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta, se oli tunteiden ääripäissä keinumista ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Nimenomaisen keikan aikana ymmärsin, kuinka järjettömän paljon rakkautta minussa on kaikesta rikkinäisyydestäni ja ristiriitaisuudestani huolimatta, ymmärsin tuntevani satuttavan vahvasti jokaisella hengenvedollani ja katsoessani silmiin en voinut olla kuin kiitollinen, tämä yhtye on minulle aivan valtavan paljon.

Nämä kaikki ihmiset ovat minulle paljon, kiitos.

TIKKURILAFESTIVAALI 2015 // ONNELLISUUDESTA

PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

"Alotetaan ni päästään täältä helvettiin" totesi Kari Aalto kerran heinäkuun auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani Hiekkaharjun urheilupuistossa ja naurahtaen mietin, että siinä vaiheessa, kun joku uskaltaa aloittaa keikkansa nimenomaan samaisten sanojen saattelemana, niin on arvostettava aivan uskomattoman paljon. Kyse on äärettömästä aitoudesta ja tavallaan myös rohkeudesta, niistä kahdesta asiasta, joita tulen todennäköisesti aina arvostamaan musiikin tekemisessä ja soittamisessa enemmän kuin mitään. Katsellessani sinä heinäkuisena päivänä, kun Pertti Kurikan Nimipäivät loisti yhtyeenä äärimmäistä rohkeuttaan silmiini tarttuivat hetkittäin kyyneleet uskomattomasta ylpeydestä, silloin minä olin näistä miehistä ylpeä.

En luokittele itseäni suureksi Euroviisujen ystäväksi ja on myönnettävä, etten minä ole jaksanut kiinnostua kyseisen kilpailun seuraamisesta oikeastaan enää vuosikausiin, mutta osaan kuitenkin sanoa, että se, ettei Pertti Kurikan Nimipäivät pärjännyt Euroviisuissa on sanoinkuvaamattoman suuri vääryys. Minä uskallan kuitenkin väittää, että kaikesta huolimatta tämä yhtye oli kyseisen vuosittaisen kilpailun suurin voittaja ja jokaisella vastaanväittäjälle voisin Kari Aaltoa lainatakseni todeta, että jäkä jäkä jäkä.

ANTTI TUISKU @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Huhtikuussa kirjoitin, että tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekee vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, eikä todellakaan vähiten siksi, että kyseinen mies uskaltaa ottaa riskejä tehdessään musiikkia ja luottaa itseensä kaikissa niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi allekirjoittanut päätyisi kyseenalaistamaan päätöksiä. Kyseisen artistin toukokuussa julkaistu albumi soi kuulokkeissani, kun pakkasin viimeiset tavarani muuttolaatikoihin helsinkiläisessä soluasunnossani iltapäivän auringon tulviessa verhottomista ikkunoistani sisään ja sitten sanoista etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii lähtien olen uskaltanut väittää, että kyseinen albumi on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimmista kotimaisista julkaisuista. Yksi vuoden parhaimmista nimenomaan riskien ottamisen ja uuden kokeilemisen ansiosta, tätä albumia ei olisi nimittäin todennäköisesti koskaan syntynyt ilman rohkeutta kohdata epäonnistumisen riski.

On myönnettävä, etten minäkään osannut suhtautua kyseisen albumin ensimmäisen singlelohkaisuun heti sen ansaitsemalla tavalla: tavallaan se, että singlelohkaisu poikkesi artistin muusta tuotannosta niin vahvasti, sai kyseenalaistamaan kyseisen biisin kokonaisuudessaan ja säikähtämään muutosta. Säikähtämisestä ja kyseenalaistamisesta ollaan kuitenkin päästy vihdoin siihen pisteeseen, että seisoessani yleisömeren keskellä heinäkuun lopussa Hiekkaharjun urheilupuistossa Antti Tuiskun noustessa lavalle minun katseessani oli suunnatonta onnellisuutta, nimittäin sen lisäksi, että toukokuussa julkaistu albumi toimii kuulokkeissa, kyseinen albumi on tuonut artistin äärimmäisen paljon lähemmäksi yleisöään. Silloin auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kyyneleet valuivat minun poskipäilleni, nostin käteni ilmaan siitä loputtomasta rakkaudestani ja hetkeen ei ollutkaan olemassa muuta todellisuutta, oli ainoastaan se hetki auringonsäteiden loisteessa yleisömeren keskellä ja kyyneleet silmäkulmassa. Kyyneleet silmäkulmassa, kun tämä suuresti arvostamani artisti sanoi, että juuri sinä kelpaat juuri tuollaisena, välillä sellaista tarvitsee, että se sanotaan ääneen auringonsäteiden lämmössä yleisömeren tanssiessa ympärillä.

SANNI @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Sen lisäksi, että olin aikoinaan äärettömän innoissani Sannin debyyttialbumista, minä olin koko kevään äärettömän innoissani myös huhtikuussa ilmestyneestä toisesta albumista, joka on valehtelematta vähintään yhtä uskomattoman hieno kuin edeltäjänsä. Huolimatta siitä, että kyseinen albumi vaati ehdottomasti enemmän kuuntelukertoja kuin debyyttialbumi, tämän albumin kohdalla kuulee äärimmäisen vahvasti aivan ensimmäisestä raidasta siihen viimeiseen asti, että artisti tekee musiikkia ihan koko sydämellään: se tuntuu jokaisessa hengenvedossa, se saa huutamaan keskellä pimeyteen verhoutunutta öistä kaupunkia ja itkemään värivalojen loisteessa. Se sai itkemään myös Hiekkaharjun urheilupuistossa, kun sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi murtaessa suunnattoman hauraan sydämeni palasiksi yleisönmeren jalkoihin katselin edessäni pikkutytön kuivaavan kyyneleitään ja vieressä tuntemattoman miehen sulkevan silmänsä.

Siinä hetkessä minä en ollut yksin, vain yksinäinen.   

HALOO HELSINKI! @ TIKKURILAFESTIVAALI 2015

Vuonna 2006 perustettu yhtye nimeltä Haloo Helsinki! oli viime lokakuuhun mennessä ehtinyt julkaista neljä studioalbumia, myydä albumeillaan tuplaplatinaa ja julkaistuaan neljännen studioalbuminsa menestyä Emma-gaalassa lunastaen itselleen vuoden popalbumin, vuoden yhtyeen ja vuoden live-esiintyjän palkinnot, mutta tärkeimpänä yhtye oli ehtinyt soittaa itsensä kuuntelijoiden sydämiin jättäen lähtemättömän jälkensä suomalaisen musiikin historiaan. Kuitenkin silloin lokakuussa yhtye julkaisi viidennen studioalbuminsa ja istuessani pikkukaupungin rauhallisuudessa kuuntelemassa sitä ensimmäistä kertaa minä uskalsin väittää, että käsissäni oli ehdottomasti yhtyeen tähänastisen uran paras albumi. Sitä kyseinen albumi oli mielestäni vielä silloinkin, kun kesäillan vähitellen viilentyessä humaltuneita keski-ikäisiä miehiä väistellen käveltiin yleisömeren keskelle katselemaan yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen.

Kieltämättä tieto siitä, että tämä yhtye jää ansaitulle tauolle lokakuussa, kummitteli mielessäni haikeutena hymyillessäni onnellisuuttani yhtyeen räjäyttäessä yleisön liekkeihin musiikin tuntessa selkärangassani asti: siitä hetkestä, kun sain yhtyeen ensimmäisen albumin lahjaksi parhaalta ystävältäni ja istuimme iltapäivän olohuoneessamme sitä kuuntelemassa, yhtye on ollut itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä ja tuntuu suunnattoman haikealta ajatella, että seuraavan vuoden aikana minä en tule kertaakaan hukkumaan värivaloihin yhtyeen keikoilla. Haikeudesta huolimatta Haloo Helsinki! sai musiikillaan sinä heinäkuisena iltana aikaan sen, minkä on saanut aikaan jokaisena onnellisuuteen verhottuna iltana värivalojen loisteessa: ensimmäisestä sekunnista viimeiseen musiikki keinutti mukanaan tunteiden ääripäissä, siinä äärettömässä onnellisuudessa ja mielen syvimmissä salaisuuksissa. Kaikissa unohtuneissa tunnetiloissa ja rakastumisen kääntöpuolen rankimmissa muistoissa, siksi minä haluaisin kiittää koko sydämestäni. Kiitos.