HIDAS SUNNUNTAI KORKEIDEN KOIVUJEN VARJOSSA

Toukokuun viimeisen sunnuntain aamuna auringonsäteet maalasivat varjoja rakkaaseen maisemaan seistessäni mökin kuistilla katselemassa järvelle, olimme rakastaneet musiikkia aivan liian pitkälle aamuyöhön ja katselleet auringon nousevan vähitellen kaukana horisontissa, mutta sinä erityisen kauniina aamuna tuntui väsymyksestä huolimatta hyvältä hengittää raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä lintujen laulun kaikuessa järveltä. Hetkittäin sellaista kuin tietämättään kaipaa aivan suunnattomasti, pitkälle aamuyöhön saakka valvomista musiikin kanssa ja sitä, kuinka aamuyöllä auringonnousun aikaan näyttää hetken kuin järvi olisi tulessa, niissä on tavallaan aina ollut jotain ihmeellistä, musiikin täyttämissä kesäöissä ja siinä loputtomassa rauhassa, joka täyttää sydämen.

Sinä päivänä istuin keinutuolissa kuuntelemassa, kuinka varovainen tuuli yltyi hetkittäin ikkunalasin takana ja katselin takkatulen tanssivan vapauttaan hämärässä mökissä. Minä olen aina rakastanut tulta, sen uskomatonta voimaa ja armottomuutta, ja istuessani sinä hitaana sunnuntaina keinutuolissa takassa tanssiva tuli sai minut rauhoittumaan, kuuntelemaan kertomaansa tarinaa ja sulkemaan aina hetkittäin silmäni. Teimme hyvää ruokaa mökin pienessä keittiössä, siinä samassa, jossa sukuni naiset tekivät aina lapsuusvuosieni juhannuksina ruokaa, ja mietin hetken itsekseni, kuinka sekin on tavallaan ihmeellistä, että mökillä ruoka maistuu aina paremmalta kuin kotona, on aina maistunut. Ehkä siinä on mökin taikaa, minä mietin kuunnellessani tulen tanssivan takassa ja katsellessani auringonsäteiden vähitellen murtautuvan pilviverhon lävitse, maalaavan maisemaan varjoja.

 

 

Illalla kävelimme kaikessa rauhassa läheiselle pellolle katselemaan, kuinka auringonsäteet maalasivat maiseman lämpimin sävyin ja kuuntelemaan, kuinka lukemattomat linnut lauloivat metsän rauhassa, maa oli vielä kostea sateen jäljiltä ja ilmassa tuoksui kesä. Pellolta jatkoimme matkaamme koivujen reunustamaa metsätietä pitkin kohti kylätietä ja pysähdyimme aina hetkittäin ihmettelemään, kuinka mielettömän kaunis koivumetsä oli illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa. Suomen luonto saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen, mietin katsellessani auringonsäteiden aivan ihmeellisen kaunista leikkiä korkeiden koivujen varjossa ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa tunsin, kuinka rintalastani alla muuttui rytmi. Kävelimme takaisin mökille kylätietä pitkin ja nukahdimme sitten mökin lämpöön, unessa tanssin valkoisessa yömekossa pitkin metsäteitä.

 

USKOMATTOMINTA MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT

 

Minä olen viettänyt isovanhempieni Sulkavan läheisyydessä sijaitsevalla mökillä lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, olen kävellyt pitkin kylätietä lämpiminä kesäpäivinä ja katsellut aivan äärettömän kauniita auringonlaskuja istuessani veneessä keskellä pientä järveä, olen kokenut luonnon uskomattomuuden jokaisella aistillani, tuntenut syysmyrskyn loputtoman voiman joissain todella syvällä rintalastani alla ja kuunnellut käen kukkuvan aikaisin aamulla. Kaikkien näiden vuosien aikana siitä paikasta on tullut minulle ihan valtavan rakas, mutta siitä huolimatta suurin osa siitä seudusta on ollut minulle aina täysin tuntematonta. Siksi me päätimme toukokuun viimeisenä lauantaina lähteä tutustumaan siihen ympäröivään seutuun vähän paremmin, pakkasimme kumisaappaat ja kamerat mukaan autoonmme ja ajoimme katsomaan Pisamalahden linnavuorta Sulkavalle.

Olin katsonut sinä aamuna valokuvia siitä uskomattomasta linnavuoresta, mutta kiivetessämme kapeita portaita pitkin vuorelle aloin vähitellen ymmärtää, etten minä tiennyt oikeasti vielä yhtään mitään siitä, kuinka upeasta kohteesta oli todellisuudessa kysymys. Seistessäni lopulta vuoren huipulla tuntui tavallaan kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä ja kevyen tuulen tarttuessa hiuksiini tunsin kyynelten tarttuvan minun silmäkulmiini, edessäni avautuva maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, järvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa ja minä olin tännä valtameren kokoisia tunteita. Se oli aivan epäilemättä uskomattominta, mitä olen koskaan tähän astisen elämäni aikana päässyt näkemään, uskomattominta, huokaisin itsekseni istuessani hetkeksi aloilleni lämpimälle kalliolle auringonsäteiden loisteeseen katselemaan minun edessäni avautuvaa maisemaa, hengittämään syvään.

 

 

Pisamalahden linnavuori on yksi maamme vaikuttavimmista rautakautisista linnavuorista ja lähes pystysuoraan 55 metrin korkeuteen veden pinnasta kohoavalta vuorelta maisema oli yksinkertaisesti niin uskomaton, että se sai minut sinä toukokuun viimeisenä lauantaina täysin sanattomaksi. Linnavuoren tuhatvuotinen historia tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessämme katselemassa vuoren käsittämättömän kauniita maisemia ja valtavaa kivivallia korkeiden mäntyjen varjossa, enkä minä ole hetkeen tuntenut itseäni niin pieneksi kuin tunsin kaiken sen keskellä. Tavallaan tuntuu, etteivät mitkään sanat tai edes valokuvat riittäisi koskaan kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka uskomattomalta tuntui istua korkealla vuorella Saimaan avautuessa valtavana edessäni tuulen tuntuessa kasvoillani tai seisoa myöhemmin alhaalla laiturilla katselemassa edessämme kohoavaa vuorta, se oli jotain, mitä ei sanoin voi kuvailla. Se täytyy kokea itse ja juuri siksi olen luvannut itselleni, että minä palaan vielä, palaan, koska en ole valehtelematta aikoihin tuntenut missään niin äärettömän vahvasti kuin tunsin siellä.

 

SINÄ ILTANA TUNSIN ITSENI ÄÄRETTÖMÄN PIENEKSI

Viime viikon torstaina ajoimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille, sinne, missä minä olen viettänyt aivan lukemattomia onnellisia hetkiä lapsuusvuosinani, nukahtanut tuvan pehmeään ja turvalliseen lämpöön kylminä talviöinä ja herännyt kesäaamuisin aitasta lintujen laulaessa ikkunan takana ja auringonsäteiden tulviessa aitan hämärään. Sinä torstaina taivas verhoutui harmaaseen ja hetkittäin satoi vettä niin, ettemme nähneet kunnolla eteemme ajaessamme tutuiksi käyneitä teitä kohti mökkiä, luonnon voima oli jotain aivan uskomattoman suurta ja mietin itsekseni, kuinka se sai minut tavallaan rauhoittumaan. Se, kuinka pieneksi minä tunsin itseni kaiken sen keskellä sateen hakatessa tuulilasiin ja tuulen riuhtoessa korkeiden puiden latvoja. Päästessämme perille sade rauhoittui, istuimme kuistilla katselemassa pimeyden laskeutuvan vähitellen sen rakkaan maiseman ylle ja kuuntelimme, kuinka sade aina hetkittäin yltyi, ropisi aitan peltikattoon, minä olen aina rakastanut sitä ääntä.

Seuraavana aamuna varovaiset auringonsäteet tulvivat sisään lämpimään tupaan, seisoin hetken paljain varpain kuistilla hengittämässä keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja kuuntelin, kuinka käki kukkui jossain kauempana, oli kaunis aamu, ihanan hidas ja rauhallinen. Sinä kesäkuun viimeisenä perjantaina auringonsäteet piiloutuivat hetkittäin harmaan pilviverhon taakse, nautimme viileästä kesäpäivästä rauhoittuen kuuntelemaan musiikkia ja katselimme, kuinka varovainen tuuli sai korkeiden koivujen oksat tanssimaan hetkittäin rauhallisessa sateessa. Iltaan mennessä pilviverho väistyi auringonsäteiden tieltä, istuimme laiturilla katselemassa auringonlaskua ja seurasimme, kuinka uskomattoman kaunis joutsen ui kauempana järvellä, rauha tuntui syvällä rintalastani alla ja lämmittäessämme myöhemmin saunaa hymyilin itsekseni, kuinka kaikessa loputtomassa rauhallisuudessaan ja hitaudessaan se oli ollut hyvä päivä, jotain sellaista, mitä olin kuin tietämättäni kaivannut monta viikkoa.