TOUKOKUUN SEITSEMÄNTENÄ PALASIN RAKKAASEEN PIKKUKAUPUNKIIN

 

Viimeisimmän vuoden aikana olen vieraillut Savonlinnassa vain ihan muutaman kerran, epäilemättä harvemmin kuin koskaan aiemmin tähänastisen elämäni aikana ja kun sitten toukokuun ensimmäisenä perjantaina ajoimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna kohti rakasta pikkukaupunkia mietin aina hetkittäin itsekseni, kuinka tavallaan tuntui aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus. Katselin loputtomia peltoja ja laskin teiden varsilta hylätyn näköisiä rakennuksia, olen nähnyt suurimman osan niistä lukuisia kertoja, mutta sinä iltana ne näyttivät jostain syystä erilaisilta, kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aiemmin. Jonakin päivänä suurin osa niistä unohdetuista ja surullisen näköisistä rakennuksista kohtaisi kai viimein loppunsa, mietin lempeiden auringonsäteiden vaihtuessa tihkusateeseen pysähtyessämme Juvalla, ei olisi enää pitkä matka kotiin, sinne, missä olimme käyneet edellisen kerran yli neljä kuukautta sitten, silloin, kun maa oli verhoutunut lumihuntuun ja kylmyys pisteli poskipäitä.

Päästessämme perille minä hymyilin itsekseni, kuinka mikään ei ollut muuttunut, kaikki oli kuten oli vuosia tai vuosikymmeniä ollut ja se tuntui rauhoittavammalta kuin mikään oli tuntunut aikoihin. Myöhään illalla kävelin tuttuja kadunkulmia koirien ja äitini kanssa, viileä tuuli tarttui hiuksiini ohittaessamme vanhan kylän ja sen saman rannan, jonka laiturilla vietimme viisitoista vuotta sitten kesäpäiviä, vanha laituri purettiin jo vuosia sitten, mutta silti se ranta kivikkoineen tuntui samalta kuin se oli tuntunut aina. Kaikki tuntui samalta kuin oli aina tuntunut, huokaisin päästessämme kotiin ja nukahtaessani myöhemmin vanhaan parvisänkyyni puutalon kertoessa vaimeasti tarinoitaan yön hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin paremmin kuin olin nukkunut viikkoihin ja kulkiessamme seuraavana aamuna takapihalta avautuvan metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, minä olin kaivannut sitä aivan suunnattomasti, vanhojen kuusten varjostamia metsäpolkuja ja hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, tuulen huminaa korkeiden puiden latvoissa ja metsän huumaavaa tuoksua, sitä valtameren kokoista rauhaa, joka tuntui rintalastani alla hengittäessäni syvään ja sulkiessani silmäni.

HEVOSISTA, RATSASTUKSESTA JA TÄRKEISTÄ HETKISTÄ

 

Minä nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään monta vuotta ennen kuin aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja pientä shetlanninponia talutettiin istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja rakastumaan ratsastukseen niin, että alkaisin käymään ratsastustunneilla säännöllisesti. Ratsastus on ollut osa minun elämääni vuosituhannen alusta saakka, siitä hetkestä, kun nousin ensimmäistä kertaa sen vähän isomman ponin selkään. Vuosien varrella olen ratsastanut monella eri tallilla ja saanut tutustua moneen uskomattoman hienoon hevoseen, kiertänyt kaviouraa monen erilaisen opettajan valvovan silmän alla, kulkenut islanninhevosten kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja ja rakastanut niin suunnattomasti, että on tuntunut, että pakahdun siihen tunteeseen. Näiden vuosien varrella minä olen hetkittäin kuitenkin myös kadottanut tämän harrastuksen ja ajautunut vuosiksi kauas hevosista vain ymmärtääkseni, että ratsastus ja kaikki ne hevosten kanssa vietetyt ainutlaatuiset hetket ovat kuitenkin lopulta jotain sellaista, mitä tarvitsen elämääni ollakseni tavallaan kokonainen ja mistä en koskaan tahtoisi luopua.

 

Viime syksynä tätä tavattoman rakasta harrastusta ja hevosten kanssa viettämiäni hetkiä varjosti väistämätön tieto siitä, ettei tavallaan mikään tämän harrastuksen suhteen tulisi minun kohdallani jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ollut pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulisin jatkamaan enää tätä harrastusta. Ainoa asia, jonka tiesin silloin varmaksi oli se, etten minä voinut lopettaa, en tahtonut elää enää ilman hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, en tahtonut, koska tämä harrastus oli yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja teki minut aivan tavattoman onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Enkä minä lopettanut, en edes harkinnut lopettavani vaan kaiken sen syksyn loputtomalta tuntuneen epätietoisuuden jälkeen asiat järjestyivät paremmin kuin olisin osannut odottaa ja palasin tutun hevosen selkään heti vuodenvaihteen jälkeen, ratsastin samalla kentällä kuin olin ratsastanut ennen kaikkea sitä epätietoisuutta ja kuuntelin saman opettajan neuvoja, jonka neuvoja olin kuunnellut yli kahden vuoden ajan, se tuntui turvalliselta kaiken sen epätietoisuuden jälkeen.

 

 

Tänä keväänä minä olen ratsastanut säännöllisesti aivan kuten olen ratsastanut siitä kolmen vuoden takaisesta syksystä saakka, kun palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen, siitä syksystä saakka, kun päätin, etten enää tahdo luopua tästä harrastuksesta. Tämän kevään aikana olen ratsastanut monen eri opettajan valvovan silmän alla, joista jokainen on kiinnittänyt huomiota vähän eri asioihin ratsastuksessani ja se on tehnyt minulle hyvää, minä olen nimittäin ensimmäistä kertaa koko ratsastushistoriani aikana alkanut saada hetkittäin itseäni melkein oikeaan asentoon ratsailla ja tuntenut, kuinka se on vaikuttanut myös ratsuuni. Viikko toisensa jälkeen olen saanut myös ihmetellä sitä, kuinka aivan jokaisella ratsastustunnilla olen oppinut jotain uutta hevosista ja ratsastuksesta, mutta ennen kaikkea itsestäni ratsastajana, on valtavasti asioita, joihin en ole koskaan osannut kiinnittää huomiota ja joista kukaan opettaja ei ole koskaan aiemmin minulle sanonut. Pari viikkoa sitten tipuin myös ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen hevosen selästä, se oli yllättävää, mutta samalla myös jotain sellaista, mitä olin tavallaan odottanut jo kauan tapahtuvan jossain vaiheessa, sellainen kun kuuluu väistämättä tähän harrastukseen ja tulen todennäköisesti tippumaan hevosen selästä vielä lukuisia kertoja elämäni aikana.

 

Tämän kevään aikana minä olen saanut myös tutustua moneen uuteen hevosystävään, kuten näissä valokuvissa esiintyvään Tuureen, joka on nuoresta iästäänkin huolimatta osoittautunut aivan erityisen viisaaksi ja hienoksi ystäväksi. Olen aivan äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut viettää hevosten kanssa tänä keväänä, ne hetket ovat olleet minulle aivan äärettömän tärkeitä, tavallaan kuin henkireikä kaiken muun elämän keskellä. Ennen kaikkea minä olen kuitenkin kiitollinen itselleni, olen kiitollinen siitä, että kolme vuotta sitten syksyllä palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen ja päätin alkaa harrastaa ensimmäistä kertaa vuosiin säännöllisesti, se oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, joita olen tehnyt tähänastisen elämäni aikana.

 

TÄNÄÄN TUULI KUISKAILI PUIDEN LATVOISSA

Tänään satoi hetken lunta katsellessani parvekkeelta harmaan sävyihin verhoutunutta maisemaa, lumihiutaleet tanssivat kevyessä tuulessa ja putosivat lopulta mustaan asfalttiin, olivat osa sitä harmaata maisemaa, josta on vähitellen tullut minulle aivan äärettömän rakas. Järvi oli viimein vapaa pitkän talven jälkeen, voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin ja hymyilin typerästi itsekseni huomatessani, kuinka parvekkeen alapuolella kasvavissa pihlajissa oli suuret silmut, pian nekin heräävät kunnolla tähän kevääseen, vähitellen lähestyvään kesään. Niin herään varmasti minäkin, mietin nostessani peitot ja tyynyt parvekkeelle tuulettumaan kuten jokaisena päivänä ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa ja tarttui hetkittäin parvekelaseihin, sai veden lainehtimaan.

 

 

Tällä viikolla minä olen ollut väsynyt ja unohtunut hetkittäin miettimään, kuinka huhtikuun puolivälin jälkeen aika on kulkenut ohitseni niin uskomattomalla vauhdilla, että hetkittäin on tuntunut ihan kuin jäisin matkasta. Huhtikuun puolivälissä oli vielä lunta, mietin sulkiessani parvekkeen oven perässäni ja palasin mielessäni siihen huhtikuiseen päivään, kun kävelimme yhdessä lintutornille katselemaan iltapäivän lempeitä auringonsäteitä ja kuuntelemaan lintujen laulua. Se oli valtavan kaunis iltapäivä, auringonsäteet maalasivat maiseman kauniimmin kuin aikoihin ja oli niin ihanan lämmintä, että hymyilin itsekseni kävellessäni uudessa mekossani ja mustassa neuletakissani katselemaan vähitellen vapautuvaa järveä, ei menisi enää kauaa ennen kuin se olisi täysin vapaa.

Siitä iltapäivästä on tullut tänään kuluneeksi melkein kolme viikkoa, melkein kolme kokonaista viikkoa, mietin istuessani vielä illalla työpöytäni ääreen katselemaan valokuvia siltä kauniilta iltapäivältä, minun olisi pitänyt julkaista ne jo huhtikuussa, mietin, mutta aika on ollut armoton ja kulkenut eteenpäin aivan kuin virtaava joki. Huomenna ajamme ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaaseen pikkukaupunkiin, tuntuu kuin olisin ollut sieltä poissa ikuisuuden ja siksi odotan huomista enemmän kuin olen odottanut mitään aikoihin, tuntuu hyvältä palata sinne edes pariksi päiväksi ja päästä hengittämään takapihan metsän syvää rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä.