MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

Kirjoitin viimeksi elokuun alussa asioista, jotka olivat tehneet minut järjettömän onnelliseksi. Silloin kaksi kuukautta sitten kesä oli alkanut vasta hiljalleen vaihtua syksyksi ja minä olin juuri palannut rakkaasta pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, silloin minut oli tehnyt järjettömän onnelliseksi pikkukaupungissa vietetyt kesäpäivät ja neljä tavattoman rakasta karvakuonoa, joiden kanssa olin onnekseni saanut viettää kesän aikana monta onnellista päivää. Näiden lisäksi minut oli tehnyt onnelliseksi esimerkiksi rauhalliset illat tässä pienessä yksiössäni ja se, että kesä oli alkanut hiljalleen vaihtua syksyksi, ne tekevät minut edelleen onnelliseksi, sekä rauhalliset illat että tämä kaunis syksy. Seuraavaksi aion kirjoittaa teille juurikin niistä asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi elokuun alun jälkeen, niistä asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään kiireen keskellä ja tanssimaan askeleeni kotiin yöllä, kun kukaan ei ole näkemässä.

x Lämpimät neuleet ja villasukat. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka innostuvat pukeutumisesta syksyisin aina uudestaan, kuulun niihin ihmisiin, sillä rakastan tavattomasti sitä, että niinä syksyn ensimmäisinä viileinä päivinä voi pukeutua neuletakkiin ja ensimmäisten yöpakkasten jälkeen voi kaivaa vaatekaapista parkatakin, kietoutua siihen aamuisin kävellessään bussipysäkille ennen auringonnousua. Se, että voin pukeutua jälleen lämpimiin neuletakkeihin, villasukkiin ja parkatakkeihin, on tehnyt minut viimeaikoina jotenkin ihan käsittämättömän onnelliseksi ja samalla se on saanut minut tuntemaan itseni enemmän itsekseni, olenhan kuitenkin aina ollut vähän enemmän se neuletakkeihin kuin kesämekkoihin pukeutuva ihminen ja niin, on ihanaa laittaa villasukat jalkaan, kun töissä on tavattoman kylmä.

x Kynttilät ja kaamosvalot pimenevinä iltoina. Syyskuussa illat alkoivat viimein olla tarpeeksi aikaisin niin pimeitä, että tuntui hyvältä sytyttää kynttilöitä valaisemaan pimeää asuntoani istuessani työpöytäni ääressä kirjoittamassa ja voi, kuinka se tekikään minut onnelliseksi. Näin syksyisin minä valaisen asuntoni oikeastaan lähinnä vain kynttilöillä ja kaamoisvaloilla ja istuessani aina iltaisin kaikkien kauniiden valojen keskellä minun on ollut ihan käsittämättömän hyvä olla, sillä sen lisäksi, että ne ovat tehneet minut jotenkin ihan uskomattoman onnelliseksi, ne ovat saaneet minut myös rauhoittumaan aivan erityisellä tavalla. Onnelliseksi minut on tehnyt toki myös se, että asuntoni on näyttänyt samalla taas kauniimmalta ja jollain tavalla kotoisammalta kuin se on näyttänyt kertaakaan viime talven jälkeen.

 

x Se, että syyskuun stressi alkaa vähitellen väistyä. Aloitin työpaikallani uusissa työtehtävissä syyskuun alussa ja se sai stressin kuiskailemaan jälleen korvaani niin, että olin aivan äärettömän väsynyt ja jatkuvasti vähän ärtynyt. Stressi sai minut myös sairastumaan pariksi viikoksi juurikin silloin, kun minun täytyi oppia suhteellisen paljon uusia asioita muutamassa viikossa ja se lisäsi stressiäni entisestään, mutta onnekseni stressi on alkanut nyt vähitellen väistymään ja se on tehnyt minut ihan järjettömän onnelliseksi, nimittäin huolimatta siitä, että stressi saa minut lähes poikkeuksetta toimimaan jollain tavalla paremmin, se saa minut myös rauhattomaksi ja jotenkin aivan käsittämättömän väsyneeksi.

x Rauhalliset illat, kun voi vain käpertyä peiton alle katsomaan televisiota. Kesällä minusta tuntui, että minun oli jatkuvasti mentävä ja tehtävä jotain, minun oli hankalaa antaa itselleni lupa pysähtyä rauhoittumaan ja siksi syksyn saavuttua minut on tehnyt kovin onnelliseksi ne hetket, kun iltaisin voi tehdä iltapalaa ja käpertyä sitten peittojen alle katsomaan televisiota. Aloin elokuun alussa katsomaan jälleen kerran Täydellisiä naisia ja olen tällä hetkellä menossa seitsemännessä tuotantokaudessa, mutta kyseisen sarjan lisäksi olen katsonut Jane the Virginin uusinta tuotantokautta ja vaikka minua vähän hävettää myöntää, niin valehtelematta aivan liikaa Big Brotheria, joka alkoi syyskuun alussa.

x Lokakuun neljäntenä aamuna satanut ensilumi. Lokakuun neljäntenä aamuna kävellessäni bussipysäkiltä töihin olin äärettömän onnellinen katsellessani hentoon lumihuntuun verhoutunutta maisemaa pimeyden keskellä. Ensilumi satoi tänä vuonna aikaisemmin kuin viime vuonna ja se sai minut ihan tavattoman onnelliseksi, vaikka kylmyys pisteli poskipäitäni lämpötilan ollessa pakkasen puolella ennen auringonnousua. Katselin koko pitkän päivän töiden ohessa ikkunasta hentoa lumisadetta ja hymyilin aina hetkittäin itsekseni, kun ensilumi sai minut rauhoittumaan jotenkin ihan erityisellä tavalla, enkä voi väittää, etteikö ajatus ensilumesta saisi minua edelleen vähän hymyilemään itsekseni.

SEITSEMÄN VUOTTA SITTEN ELÄMÄ OLI IHMEELLISTÄ

Olen jostain tuntemattomasta syystä unohtunut tänä syksynä huomattavan usein miettimään sitä, millaista elämäni oli seitsemän vuotta sitten. Se seitsemän vuoden takainen syksy oli erityinen, sinä syksynä muutin Helsinkiin ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa, mutta ennen kaikkea sinä syksynä alkoi yksi tärkeimmistä aikakausista elämässäni. Muistan edelleen, kuinka yhtenä kauniina elokuisena lauantaina nousin bussin kyytiin rakkaan pikkukaupungin linja-autoasemalla peloissani, mutta samanaikaisesti myös kovin innoissani kaikesta tulevasta. Se viiden tunnin bussimatka tuntui kestävän vähintään pienen ikuisuuden ja kun minä viimein jäin matkalaukkuni kanssa kyydistä Viikin pysäkillä, odottaessani hetken kummisetääni ehdin hädissäni miettiä, että onko minusta oikeasti niin isoon elämänmuutokseen. Tottakai minusta oli ja vain pari päivää myöhemmin matkustin ensimmäisen koulupäiväni jälkeen ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustaan ihmettelemään elämääni, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka kävellessäni Aleksanterinkatua itsekseni mietin, kuinka uskomattomalta se tuntui, että kaikesta huolimatta olin oikeasti muuttanut siihen kaupunkiin ja että minä tulisin viettämään siellä vähintään seuraavat kolme vuotta, että se oli nyt minun kotini.

Asuttuani viikon Helsingissä sukulaisteni luona pääsin lopulta muuttamaan omaan vuokra-asuntooni, siihen pieneen soluasuntoon Malminkartanossa, se oli minulle juuri sopivan kokoinen ja viihdyin siinä kaikki ne kolme vuotta, jotka asuin Helsingissä. Muistan, kuinka purkaessamme tavaroitani muuttolaatikoista vanhempieni kanssa mietin itsekseni, kuinka se tuntui tavallaan kummalliselta, se, että koko minun pieni omaisuuteni oli yhtäkkiä vanhan huoneeni sijaan siinä pienessä soluhuoneessa. Muistan myös sen ensimmäisen illan siinä pienessä asunnossa, istuin sängyssäni hereillä myöhään yöhön ja ihmettelin elämääni kaupungin, joka oli siinä hetkessä minulle vielä vieras, verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana. Seuraavana aamuna minä istuin pienellä parvekkeellani auringonsäteiden loisteessa ja hymyilin, olin ihan tavattoman onnellinen kaikesta uudesta elämässäni, olin onnellinen siitä pienestä ja silti niin kovin kotoisasta asunnosta, vieraasta kaupungista ympärilläni ja siitä, että olin uskaltanut ottaa askeleen tuntemattomaan. Muistelen sitä syksyä usein ja varsinkin tänä syksynä se on ollut mielessäni usein, se oli erityinen syksy ja sitä seurasi kolme ihan uskomattoman hienoa vuotta. Kolme sellaista vuotta, joita en vaihtaisi mihinkään, kolme vuotta, joiden aikana kasvoin ihmisenä aivan suunnattomasti ja opin itsestäni enemmän kuin olin oppinut koko elämäni aikana, kolme vuotta, joiden aikana sain kokea monta unohtumatonta hetkeä, joita minä unohdun edelleen aina hetkittäin muistelemaan hymyillen.

Siitä syksystä tähän päivään on kuljettu pitkä matka ja näiden seitsemän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että siitä kaikesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, vaikka aina ei välttämättä siltä tunnukaan. Silti minä aina hetkittäin unohdun miettimään sitä seitsemän vuoden takaista syksyä, unohdun miettimään, sillä se oli yksi elämäni onnellisimmista ja ihmeellisimmistä syksyistä, unohdun miettimään, sillä elämäni oli silloin niin erilaista kuin se on koskaan ollut sen jälkeen, sinä syksynä kaikki muuttui ja alkoi matka tähän hetkeen, ilman sitä syksyä elämäni ei olisi koskaan päätynyt tähän pisteeseen, ilman sitä syksyä minusta ei olisi koskaan tullut ihminen, joka olen tänä syksynä.

      Tänä syksynä kaikki on hyvin, ihan niin kuin oli silloin seitsemän vuotta sittenkin.
 

SINÄ ILTANA EN OLISI TAHTONUT OLLA MISSÄÄN MUUALLA

Kun syyskuun alussa kävelin Lutakkoon, minun oli pysähdyttävä hetkeksi miettimään, milloin olin viimeksi päässyt todistamaan Von Hertzen Brothersia värivalojen loisteessa, milloin minä olin viimeksi päässyt hukkumaan musiikkiin ja huutamaan ääneni käheäksi juuri sen kyseisen yhtyeen keikalla. En kuitenkaan siinä hetkessä muistanut ja se tuntui kummalliselta, sillä Von Hertzen Brothers on yksi elämäni rakkaimmista yhtyeistä ja yhtyeen keikat ovat vuosien ajan olleet minulle äärettömän tärkeitä. Odottaessani keikan alkamista vaihdoin kuulumisia muiden vuosien ajan yhtyeen keikkoja kiertäneiden kanssa ja siinä hetkessä musiikin peittäessä ääneni alleen muistin, että viime vuoden lokakuussa matkustin Helsinkiin päästäkseni todistamaan yhtyeen Love Remains the Same -albumin juhlakeikkaa Korjaamolle ja että se oli yksi hienoimmista koskaan todistamistani keikoista. Siitä keikasta tuntui sinä iltana olevan pieni ikuisuus, vaikka todellisuudesta siitä ei ollut kulunut vielä vuottakaan ja kun yhtye viimein nousi värivalojen loisteeseen sinä syyskuisena perjantaina tuntui kuin olisin hajonnut tuhansiin pieniin palasiin, kun ensimmäinen biisi The Arsonist ja sanat what's true? / i wonder if we'll be the same again / you made me live in this lie for you / and it has burned us through and through kaikuivat yleisömeren ylitse ja tuntuivat niin suurilta, etteivät sanat riittäisi nyt kuvailemaan sitä.

Tuntui kuin siitä olisi ollut sellainen pieni ikuisuus, kun olin viimeksi hukkunut musiikkiin yhtyeen keikalla ja toisen biisin alkaessa sanoilla you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kyyneleet tarttuivat varovaisesti silmäkulmiini, minä olin kuullut ne sanat värivaloissa viimeksi viime lokakuussa Korjaamolla ja tuntui ihan kuin olisin unohtanut, kuinka syvällä rintalastani alla ne tuntuvat kerta toisensa jälkeen. Ne kuuluvat aivan ehdottomasti elämäni tärkeimpiin sanoihin, minä mietin itsekseni nostaessani käteni ilmaan ja huutaessani ääntäni käheäksi, ne kuuluvat elämäni tärkeimpiin sanoihin ja sinä kylmänä syyskuisena iltana ne sanat olivat juuri ne, joita tarvitsin ja joita olin tarvinnut huomaamattani jo luvattoman kauan. Eivätkä ne tärkeät sanat ja biisit siihen päättyneet, keikan aikana nimittäin kuultiin esimerkiksi Trouble, Frozen Butterflies ja Kiss a Wish, joista viimeinen on kulkenut mukanani vuosien ajan ja saanut kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani aivan kuten se sai myös sinä syyskuisena iltanakin. Olen kuullut sen värivaloissa valehtelematta luvattoman useasti, mutta silti minusta tuntuu, että minä löydän siitä aina uusia kulmia, se ei kuulosta koskaan samalta kuin ennen, se on tavallaan aina uusi ja ihmeellinen, mutta silti aina poikkeuksetta uskomattoman hieno, sellainen, joka saa sydämeni muuttamaan rytmiään.

Tavallaan minä voisin sanoa sen yhtyeen koko tuotannosta, sen, että se on aina täynnä jotain uutta ja kovin ihmeellistä, vaikka olen kuullut jokaisen biisin niin monesti, etten uskalla edes ajatella. Sinä syyskuisena iltana olisin voinut sanoa sen jokaisen biisin aikana, kun biisi toisensa jälkeen tuntui yhä enemmän siltä, etten koskaan voisi saada tarpeekseni yhtyeen keikoista ja siitä, kuinka musiikki saa kylmät väreet juoksemaan ihollani. Yhtyeen soittaessa toinen toistaan hienompia biisejä minusta tuntui kuin olisin voinut olla siinä yleisömeren keskellä koko yön, antaa musiikin kuljettaa mukanaan niissä valtameren kokoisissa tunteissa ja sulkea hetkittäin silmäni, kun musiikki tuntuu selkärangassani asti. Keikan puolivälin jälkeen kuultiin sellaisia uskomattoman rakkaita biisejä kuten Beside You, Down by the Sea ja War Is Over, joista viimeisenä mainittu on ehdottomasi yksi yhtyeen hienoimmista biiseistä riippumatta siitä, että soiko se kuulokkeissani työmatkalla aikaisin aamulla vai täyttääkö se sieluni värivalojen loisteessa. Se on aina yhtä järjettömän hieno ja sinä iltana sen vyöryessä ylitseni hyökyaallon kaltaisesti tuntui kuin se olisi rikkonut minut pieniin palasiin ja ottanut samalla turvalliseen syliinsä, se tuntui ristiriitaiselta ja turvalliselta, se oli vähintään valtameren kokoinen.

Sinä iltana minä en olisi tahtonut olla missään muualla enemmän kuin juuri siinä yleisömeren keskellä ja luulen, että se riittää kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka äärettömästi rakastin sitä sen syyskuisen illan keikkaa aina ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen asti ja kuinka suunnattomasti se minulle merkitsi. Ennen encorea kuultiin vielä yksi elämäni tärkeimmistä biiseistä, Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa värivalojen loisteessa en voinut olla miettimättä sitä neljän vuoden takaista hetkeä, kun kuuntelin sen ensimmäistä kertaa. Silloin neljä vuotta sitten minä istuin M-junassa matkalla kotiin maaliskuisena päivänä ja viimeistään kertosäkeessä silmäni täyttyivät kyynelistä, siitä hetkestä lähtien se on ollut yksi niistä biiseistä, jotka saavat minut aina liikuttumaan, se on niin kovin tärkeä ja rakas. Se syyskuinen ilta ei ollut mitenkään poikkeus, kyyneleet täyttivät silmäkulmani aina siihen encoren viimeiseen biisiin asti ja istuessani keikan jälkeen vielä hetkeksi alas ennen kuin matkustin taksilla kotiin hymyilin tyhmästi itsekseni, kuinka se ilta jätti minuun jälkensä, sen hymyn.