you shouldn't fade away

Hiljaisuus kajahtelee tyhjässä olohuoneessa, minä kuuntelen jokaista hengenvetoani valvoessani aamuyön hämärässä ja ikkunalasin takana pikkukaupunki huokailee rauhallisuuttaan, kaksikymmentä astetta pakkasta avatessani varovaisesti silmäni aamun ensimmäisten auringonsäteiden murtatuessa ikkunaverhojeni lävitse. Olen rakastunut hiljaisuuteen, mietin katsellessani auringon nousevan horisontissa siintävän havumetsän takaa ja huokailen auringonnousun kauneudelle, sille suunnattomalle harmonialle talviaamun kirkkaudessa: auringonsäteiden maalatessa seinille varjojaan kävelen villasukat jalassa keittämään itselleni aamuteetä, kuuntelen hiljaisuuden kuiskailevan rauhallisuuttaan ja unohdun katselemaan, kuinka orava loikkaa kevyesti lehdettömään pihlajaan syödäkseen lintulaudalta, minä rakastan hitaita aamuja.

Rakastan sitä, kuinka maailma tuntuu pysähtyvän hetkeksi aloilleen katkonaisten hengenvetojeni vaihtuessa rauhallisuuteen kävellessäni myöhemmin metsässä hengittämässä talviaamun kauneutta, mutta hiljaisuutta, sitä minä rakastan suunnattomasti. Jään hetkeksi makaamaan koskemattomaan lumihankeen, katselen lintuparven lentävän sinisellä taivaalla ja suljen sitten silmäni kuunnellakseni täydellistä hiljaisuutta, tunnen olevani osa kokonaisuutta. Tuuliainen pudottaa kasvoilleni lumihiutaleita puiden oksilta, hymyillen avaan silmäni uskomattomaan kirkkauteen ja jatkan matkaani kylmyyden pistellessä varpaitani, lumihanki säihkyy auringonsäteiden loisteessa ja hymyillen unohdun miettimään, kuinka hetken kaikki on tässä.

Hiljaisuutta, sitä minä rakastan katsellessani myöhemmin takkatulen tanssivan vapauttaan ja pysähtyessäni kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita irroittamisesta, mutta hiljaisuuttakin enemmän minä rakastan musiikkia. Ikkunalasin takana maailma verhoutuu auringonlaskun harmoniaan istuessani olohuoneessa juomassa teetä ja musiikin kuiskaillessa rakkauttaan unohdun hetkittäin miettimään, kuinka musiikki on tavallaan särkyvää: viattomuuttaan kuiskaileva musiikki putoaa varoittamatta seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, kuuntelijansa itkiessä toivottomuuttaan kietoo turvalliseen syleilyynsä ja vaikka maailma sitten verhoutuisi auringonlaskun harmoniaan, elämä kirjoittaa musiikkiin muistojaan polttomerkein. Myöhemmin kyseessä on enemmän kuin musiikkia, muistot tuntuvat loputtomana kaipuuna rintalastan alla tai sitten suunnattomana rakkautena kesäöiden harmoniassa, mutta musiikki ei koskaan tule olemaan ennallaan.

Into the Silence on albumina tavallaan erityinen, sillä lukemattomista kuuntelukerroista huolimatta musiikin hauraaseen pintaan ei ole syntynyt vielä ensimmäistäkään säröä: ensimmäisestä raidasta viimeiseen kuuntelen ainoastaan musiikin uskomattomuutta ja rakastun uudelleen siihen suunnattomaan voimaan, joka täydellisen armottomasti vetää kuuntelijaansa turpaan ensimmäisten sekuntien aikana ja pakottaa kyyneleet virtaamaan poskipäille. Makaan olohuoneen lattialla tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa ja hetkittäin on suljettava silmänsä löytäessään viidennestä raidasta jotain, mitä ei koskaan aiemmin muista huomanneensa, mutta jotain, mikä saa sydämen muuttamaan rytmiänsä: silloin on myönnettävä itselleen, etteivät ne lukemattomat kuuntelukerrat ole riittäneet mihinkään ja lopulta viimeisen raidan kuiskaillessa whenever you fall / don't let them dismay muistan kesäyön, jolloin nimenomaisin sanoin musiikki sai itkemään vuolaasti maailman kaatuessa niskaani ja myöhemmin hauraan sydämeni rauhoittumaan, mutta polttomerkein sitä muistoa ei koskaan kirjoitettu, silloin musiikki pelasti minut.

En tiedä, kuunnelkaa tämä.

QUIET STORMS

Vuoden viimeisinä päivinä kävellessäni rantaan puutalot huokuivat lämpöään tervehtiessäni viimeisiä auringonsäteitä, kävelin hitaasti kuullakseni askeleeni koskemattomalla lumihangella ja unohduin jälleen miettimään, kuinka onnellinen olinkaan lopulta niillä kaduilla ollut. Minä, joka muistelen jatkuvasti äärettömän melankolian kuiskauksia pimeillä kaduilla, olin ollut uskomattoman onnellinen kävellessäni niillä samoilla kaduilla puutalojen kertoessa tarinoitaan kauniista kesäpäivistä. Hymyillyt loputtomasti lintuparvien lentäessä sinisellä taivaalla, kävellyt keinuvin askelin vanhalle laiturille tuulen kuiskaillessa korvaan vapautta jostain kaukaisilta mailta ja itkenyt tähtitaivaan loistaessa kirkkauttaan: itkenyt äärettömästä onnellisuudestani, mutta sellaisen hetkittäin unohtaa melankolian kuiskaillessa satuttavia muistojaan ja salaperäisyyteen verhottuja valheita jostain vuosien takaisesta elämästä.

Sillä aikoinaan istuin öisin sängynlaidalla kirjoittamassa runoja mustekynällä ruutupaperille, sytytin kynttilöitä nähdäkseni elämäni selkeämmin ja sunnuntaiaamuisin kävelin rantaan katselemaan ensimmäisiä auringonsäteitä horisontissa, mutta unohtuessani miettimään vuoden viimeisinä päätin, etten tavallaan halua enää unohtaa. Voin olla hiljaisuus ennen hirmumyrskyä, hengittää keuhkojen täydeltä jäätävää ilmaa katsellen kaukana horisontissa siintävää maailmaa ja myöhemmin hiljaisuuden rikkoutuessa muuttua hirmumyrskyksi, mutta en halua enää unohtaa, kuinka uskomattoman onnellinen olen niillä kaduilla ollut. Katsellessani maailman verhoutuvaan vaaleanpunaiseen harmoniaan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen hämärään hymyilin itsekseni, jossain kauempana nainen ulkoilutti koiraansa ja minä suljin silmäni kuunnellakseni hiljaisuutta, jonka syleilyyn tuntui suunnattoman turvalliselta unohtua lumihiutaleiden putoillessa varovaisesti olkapäilleni, siinä hetkessä minä olin onnellinen.

NEW YEAR'S EVE

VON HERTZEN BROTHERS @ VIRGIN OIL 31 12 2014

Uudenvuodenaattona istuin parvekkeella katsomassa kaupungin pukeutuvan tummansiniseen samettiin, kirjoitin muistikirjaani suunnattomasta kiitollisuudesta ja unohduin miettimään kulunutta vuotta, kuinka olen huutanut uskomattoman suurta onnellisuuttani auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa, rakastanut jokaisella hengenvedollani pysähtyessäni aamuöiden harmoniassa halaamaan ja antanut tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini kävellessäni vastatuuleen matkallani ilman päämäärää, unohduin miettimään sitä, kuinka uskomattoman kiitollinen olen jokaisesta hetkestä. Kaikista kauneimmista ja niistä vaikeimmistakin, mietin kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla ja kyyneleet jäivät kiteiksi silmäkulmiini, kun vastaantulijoiden kasvoilla salaperäistä onnellisuutta pysähtyessäni katselemaan maisemaa kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa: katsoin jostain kauempaa, kuuluin jokaisella hengenvedollani tähän kaupunkiin ja tuntemattomaan ihmismereen, mutta silti olin kaukana.

Tavallaan en ole tuntenut kuuluvani tähän kaupunkiin: kaupunkiin, jossa raitiovaunut kolisevat ohitseni kävellessäni kotiin, ihmiset juoksevat liukuportaita ehtiäkseen seuraavaan metroon ja rautatieasemalla ihmisiä vuorokauden vaihtuessa seuraavaan, mutta kävellessäni pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla tunsin uskomattoman suurta kiitollisuutta. Uskomattoman suurta kiitollisuutta, sillä hukkuessani hetkittäin suunnattomaan yksinäisyyteeni raitiovaunujen kolistessa ohitseni tämä kaupunki on kuiskaillut korvaani, ettei kukaan minun puolestani, ettei kukaan minun puolestani päättäisi tarttua onnellisuutteeni, ainoastaan minä pystyisin siihen. Kiitollisuutta maailman rakkaimman veljeskolmikon noustessa lavalle laskemaan sekunteja vuodenvaihteeseen, nostaessani käteni ilmaan äärettömästä rakkaudestani ja valtamerten kokoiseksi kasvaneesta kaipuustani, yksikään yhtye ei ole samankaltaisesti nähnyt pohjatonta melankoliaani kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin ja kutsunut laulamaan kanssaan onnellisuudesta, ensimmäinenkään elokuun jälkeen värivalojen loisteessa viettämäni hetki ei ole tuntunut samalta.

Eikä onnellisuudelleni ei löytynyt keskeneräisiä lauseita värivalojen häikäistessä silmiä vuodenvaihteen jälkeen ja täydellisten sanojen kaikuessa pimeydessä, sillä minä tunsin palanneeni kotiin. Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani ja kitaroiden iskiessä tarinoillaan vasten kasvojani ymmärsin kuuluvani juuri siihen hetkeen, niiden värivalojen loisteeseen musiikin hakatessa tajuntaan ja jokaiseen mielettömällä kauneudelle maalattuun hetkeen, siinä hetkessä minä tunsin palanneeni kotiin ja unohduin miettimään, kuinka uskomattoman suuresti olin kaivannut sitä: värivaloihin hukkumista suunnattoman rakkaan musiikin saadessa huutamaan äärettömästä rakkaudesta, nostamaan kädet ilmaan onnellisuutta kiteinä silmäkulmissani ja kadottamaan todellisuuden sulkiessani silmäni tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa, kun aivan varoittamatta sanat

you got lost somehow  
but i’m here for you now  

repivät sydäntäni palasiksi tuntematta minkäänlaista armoa. Musiikki läpäisi kaikki suojamuurini, eivätkä kyyneleet eivät jääneet kiteiksi silmäkulmiini tuntiessani itseni täydellisen alastomaksi musiikin nähdessä jokaisen kyyneleeni taakse, avonaiset haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni kyynelten täyttäessä silmäni toivottomuudella, silloin tuulenhenkäysten kaltaisesti musiikki nosti kätensä olkapäälleni, vaikka kukaan ei ymmärtänyt huomatakaan, valtameren voimakkaimman aallon harjalla sanoin i wish i could be like a rainbow / bringing a smile on your face kertoi hiljaisuuteen verhotun salaisuuden siitä, kuinka kyynelteni takana vahvuutta jokaisella hengenvedolla. Siinä hetkessä oli jotain sellaista, mihin ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ei koskaan tulisi riittämään, jotain äärettömän henkilökohtaista: jotain määrittelemätöntä kauneutta, mikä sai pohjattomuuden katoamaan sydämestäni ja suojamuurieni murtuessa hymyilemään suunnatonta onnellisuuttani, siitä musiikissa tavallaan pohjimmiltaan on kysymys, jostain äärettömän henkilökohtaisesta. Huusin ääntäni käheäksi uskomattoman vahvasta rakkaudestani, nostin käteni ilmaan päästäen irti määrittelemättömästä tunnemassasta rintalastani alla ja värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan kaikki tuntui vähintään unenomaiselta täydellisyydeltä, kävellessäni myöhemmin rautatieasemalle hymyilin tuntemattomille vastaantulijoille ja olisin halunnut kirjoittaa,

kuinka olen kiitollinen.