HUHTIKUUSSA AIKA KULKI ETEENPÄIN KUIN VIRTAAVA JOKI

 

Do you believe that there's treasures in the ocean, rakkaat sanat kaikuivat mielessäni kävellessämme huhtikuun puolivälissä yhtenä kauniina iltapäivänä läheiselle pellolle, ilmassa tuoksui lupaus tulevasta kesästä ja keltaiset leskenlehdet nauttivat iltapäivän auringonsäteistä keskellä peltoa. Korkeissa puissa linnut lauloivat keväästä ja iltapäivän auringonsäteet lämmittävät selkääni miettiessäni aivan hetken itsekseni, kuinka huhtikuussa aika oli kulkenut eteenpäin kuin virtaava joki tai ne kevään mukanaan tuomat lukuisat purot, jotka olivat rauhoittaneet minua lempeällä kohinallaan huhtikuun kirkkaina päivinä. Aika oli kulkenut eteenpäin kuin virtaava joki, kevät oli lähempänä tulevaa kesää kuin mennyttä talvea ja se tuntui tavallaan uskomattomalta, olihan siitä kuitenkin vasta hetki, kun olin katsellut lumipeitteeseen verhoutunutta maisemaa aamun hämärässä kylmyys seuranani.

Auringonsäteet maalasivat maiseman kauniiksi lempeillä säteillään ja saivat talven aikana haalistuneet hiukseni taas kiiltämään iltapäivän pehmeässä valossa, do you believe that there's treasures in the ocean, sanat palasivat mieleeni pysähtyessämme pellolle katselemaan korkeiden koivujen takana siintävää järveä. Hymyilin itsekseni kuunnellessani korkeissa puissa laulavia lintuja ja mietin, kuinka ne sanat ja Angus & Julia Stonen taideteos Lonely Hands ovat palanneet luokseni aina keväisin, niin kauan kuin muistan ne sanat ovat kulkeneet mukanani keväisin katsellessani vähitellen vapautuvia järviä ja valokuvatessani tulevaan kesään heräilevää luontoa. Se on minulle aina keväisin tavattoman tärkeä teos, minä huokasin itsekseni ja mietin kaikkia niitä hetkiä, jotka olen viettänyt niiden sanojen kanssa kuluneiden vuosien varrella, kaikkia niitä hetkiä, jotka muistan niistä sanoista.

 

 

Niitä hetkiä on loputtomasti, hymyilin jatkaessamme matkaamme lintutornille katselemaan iltapäivän viimeisiä lempeitä auringonsäteitä ja jäiden sulamista, oli täydellinen keväinen iltapäivä, juuri sellainen, jona tekisi mieli tanssia lempeän tuulen kanssa ja laulaa ilman äännähdystäkään. Tulen muistamaan sen hetken ikuisesti niistä rakkaista sanoista, do you believe that there's treasures in the ocean, tulen muistamaan, vaikka siinä hetkessä kuulin ne sanat vain mielessäni. Siitä huhtikuisesta iltapäivästä on kulunut tänään jo kaksi viikkoa ja näiden kahden viikon aikana on tapahtunut  valtavasti, mutta kaikesta siitä aion kertoa teille myöhemmin, juuri nyt aion nimittäin hetkeksi pysähtyä ihan vain nauttimaan huhtikuun viimeisestä päivästä ja kulkea tuulen mukana.

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 3: HILJAISET KESÄYÖT

Kahdeksan vuotta sitten kiipesin kesäöisin aina huoneeni ikkunasta ulos, kesäöiden lämmössä kävelin itsekseni tuttuja kadunkulmia ja katselin taivasta, joka oli aivan äärettömän kaunis, nautin rauhallisuudesta ja musiikista yksin, tyhjillä pikkukaupungin kaduilla. Olen aiemmin tänä vuonna kirjoittanut rakkaista lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat olleet minulle enemmän kuin euroviisuja, tällä kertaa näille lauluille yhteistä on kuitenkin se, että ne ovat vuosien ajan kuuluneet hyvin vahvasti niihin sellaisiin kesäöihin, kun niillä rakkaimmilla kadunkulmilla on ollut aivan hiljaista ja asfaltti paljaiden jalkojen alla on tuntunut lämpimältä, sellaisiin kesäöihin, kun ei ole tarvinnut mennä nukkumaan ja vapaus on ollut suunnattomasti enemmän kuin tunne.

   Osa 1: Laulut kuin auringonlaskuja, jotka maalaavat maisemaa harmoniaan
   Osa 2: Laulut, jotka ovat minulle kovin paljon enemmän kuin euroviisuja

Aivan äärettömän rakas Angus & Julia Stonen Big Jet Plane löysi tiensä elämääni kesällä 2010, sinä samana kesänä, kun kiipesin vanhemmiltani salaa öisin huoneeni ikkunalasta ulos (myös se minua neljä vuotta nuorempi pikkusiskoni kiipesi, eikä kukaan koskaan kyseenalaistanut, miksi hänen ikkunansa alla oli ihan jatkuvasti puutarhatuoli) ja kävelin tuttuja kadunkulmia katsellen taivasta, joka oli ihan uskomattoman kaunis. Sinä kesänä kesäyöt olivat kauniimpia kuin koskaan aiemmin, enkä varmasti tule koskaan unohtamaan niitä lukuisia tutuilla kadunkulmilla paljain jaloin vietettyjä öitä tai sitä, miltä asfaltti tuoksui niinä öinä maatessani tyhjillä kaduilla katsellen taivasta, musiikkia kuulokkeissani.

Muistan, kun kuulin tämän biisin ensimmäistä kertaa, se oli ihmeellisen kaunis ja aivan äärettömän inspiroiva, se sai minut kulkemaan uuden kamerani kanssa öisillä kadunkulmilla ja kirjoittamaan tavalla, jolla en ollut koskaan aiemmin kirjoittanut. Big Jet Plane saa minut edelleen inspiroitumaan kirjoittamisesta ja uskon, että siitä tulee ikuisesti mieleeni ne kahdeksan vuoden takaiset kesäyöt, mutta näistä vuosista huolimatta se kuulostaa edelleen aivan yhtä ihmeelliseltä kuin kahdeksan vuotta sitten ja kuullessani sen viimein Ilosaarirockissa 2015 ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa olin aivan tavattoman onnellinen, se hetki siinä yleisömeren keskellä ja tämä biisi ovat minulle järjettömän rakkaita.

Kuten edellinen, myös Lykke Lin Melodies & Desires löysi tiensä elämääni kesällä 2010, sinä uskomattoman kauniina kesänä, jolloin kesäyöt olivat tavallista kauniimpia. Sanoin follow these instructions / do exactly as i do / lean your shoulders forward / let your hands slide over to my side / move your body closer / let your heart meet mine se löysi tiensä luokseni yhtenä kesäyönä, kun istuin vanhan tietokoneeni ääressä ja avonaisesta ikkunasta takanani tulvi sisään raikasta ilmaa nojatessani vihreän nojatuolini selkänojaan, sulkiessani silmäni ja antaessani musiikin viedä mukanaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Love is the harmony / desire is the key / love is the melody / now sing it with me ja minusta tuntui kuin olisin ollut jossain muualla, se oli jotain aivan äärettömän kaunista, se oli jotain sellaista, mitä en ollut kuullut koskaan aiemmin, siitä hetkestä lähtien Lykke Li ja tämä biisi ovat olleet mukana elämässäni, kuljettaneet mukanaan harmoniassaan ja rakkaudessaan, saaneet minut rakastumaan vuosi toisensa jälkeen aina vain enemmän.

Sanat you'll be the rythm and i'll be the beat / you'll be the rythm and i'll be the beat / then i'll be the rythm and you'll be the beat / and love, the shoreline, where you and i meet ovat soineet kuulokkeissani niin sellaisina kesäöinä kuin talvisina aamuinakin, mutta sellaisina kesäöinä, kun maailma on hetken ihan aloillaan ja taivas ylläni ihan rauhallinen, ne kuulostavat tavallaan taianomaisilta, sellaisina kesäöinä Melodies & Desires on minulle rakkaampi kuin koskaan.

Priscilla Ahnin aivan ihana Dream on yksi niistä biiseistä, jotka ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen vuosien ajan rauhoittumaan lähes poikkeuksetta, hymyilemään kuin en olisi koskaan hymyillyt ja sulkemaan silmäni kaikesta siitä onnesta, jonka sanat i was a little girl / alone in my little world / who dreamed of a little home for me saivat minussa aikaan silloin, kun kuulin ne ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Se ei kuitenkaan ollut kesäyönä, vaikka sanat i had a dream / that i could fly / from the highest tree / i had a dream ovatkin soineet vuosien saatossa kuulokkeissani myös sellaisina kesäöinä, kun asflatti paljaiden jalkojeni alla on lämmin ja tuulenhenkäys tarttuu puiden oksiin lempeästi.

Dream on kulkenut mukanani kahden edellisen biisin tavoin kahdeksan vuotta, se on soinut ihan luvattoman useasti kirjoittaessani blogitekstejäni ja juodessani aamuisin teetä auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse. Se on ollut kahdeksan vuoden aikana mukana niin monissa hetkissä, että siitä on tullut yksi itselleni rakkaimmista biiseistä ja samalla se muistuttaa minua aina onnellisuudesta, jonka olen niinä hetkinä tuntenut jokaisessa hengenvedossani. Siitä onnellisuudesta, josta olen kirjoittanut vuosien aikana aina ihan kuin huomaamattani ja jota olen kaivannut hetkittäin, se onnellisuus on erityislaatuista, vahvaa ja samalla lempeää, joka kuljettaa mukanaan kuin valtameren hyökyaallot.

Heinäkuussa 2012 seisoin yleisömeren keskellä, kun First Aid Kit nousi värivalojen loisteeseen Ilosaarirockissa, olin onnellisempi kuin olin aikoihin ollut ja annoin musiikin viedä mukanaan, siskokset Klara ja Johanna Söderberg olivat yksinkertaisesti aivan valloittavia ja heidän soitettuaan viimeisen biisinsä olin sanaton. Jostain tuntemattomasta syystä se on edelleen viimeisen kerta, kun olen nähnyt heidät värivaloissa, mutta heidän musiikkinsa on siitäkin huolimatta kulkenut mukanani aina tähän päivään asti. Heidän toinen studioalbuminsa The Lion's Roar julkaistiin samana vuonna ja siitä kuuden vuoden takaisesta kesästä asti jokainen kyseisen albumin biiseistä on pysynyt soittolistoillani, juuri niin suuren vaikutuksen albumi kokonaisuudessaan teki minuun sinä kesänä, sinä elämääni suuresti muuttaneena kesänä.

Sinä kesänä minä sain tietää päässeeni opiskelemaan Metropoliaan ja muuttavani siten Helsinkiin myöhemmin samana kesänä, sinä kesänä kaikki tuntui muuttuvan, minä muutuin ja kaikki minun elämässäni muuttui, mutta First Aid Kit pysyi. The Lion's Roar oli ja on edelleen minulle äärettömän tärkeä albumi, mutta varmasti kaikista rakkain biisi oli silloin ja on edelleen albumin nimibiisi The Lion's Roar, se saa edelleen kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani.

En osaa sanoa varmaksi, milloin Yeah Yeah Yeahsin Skeletons löysi tiensä elämääni, mutta sen osaan kuitenkin sanoa, että kyseinen biisi on ollut elämässäni kauan ja se on soinut kuulokkeissani luvattoman useana kesäyönä pyöräillessäni kotiin pikkukaupungin katuja. Se on soinut kuulokkeissani niin, että minä muistan sen ulkoa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunnen sen jokaisessa hengenvedossani pyöräillessäni vanhan rautatiesillan kautta kotiin ja on huokaistava itsekseen, kuinka se yksinkertaisesti voikaan olla niin tavattoman kaunis ja rakas, niin sanoinkuvaamattoman rakas.

Sitäkään en osaa sanoa miksi tämä biisi unohtuu aina kuukausiksi, mutta olen kovin onnellinen siitä, että se kuitenkin palaa luokseni aina kesäisin, se nimittäin kuuluu oleellisesti minun kesäöihini ja näihin iltoihin, kun minä istun yksin pienessä asunnossani kirjoittamassa kynttilän valossa ja tee ehtii jäähtyä ennen kuin muistan juoda sen. Juuri tällaisiin kesäiltoihin se kuuluu kovin oleellisesti, mutta myös niihin sellaisiin, kun kauniin, maisemaa harmoniaan verhonneen auringonlaskun jälkeen on vielä hetken valoisaa ja tuntuu onnelliselta olla olemassa, kesäöihin, kun maailma ympärillä on aivan hiljainen ja ilma tuntuu raikkaalta hengittää, kun musiikki tuntuu jokaisessa hengenvedossa, aivan jokaisessa.

ILOSAARIROCK 2015 // ANGUS & JULIA STONE

ANGUS & JULIA STONE @ ILOSAARIROCK 2015

Jos jostain aivan uskomattomasta syystä ette ole koskaan törmänneet Angus & Julia Stonen musiikkiin, suosittelen viimeistään tämän tekstin lukemisen jälkeen perehtymään tämän nimenomaisen australialaisen sisarusduon musiikkiin, mutta pysähdytään nyt ensin hetkeksi juuri tähän, aion kertoa teille salaisuuden tästä nimenomaisesta yhtyeestä ja itsestäni. Ennen salaisuutta on kuitenkin kerrottava, että tämä yhtye on saanut alkunsa vuonna 2006 australialaisen muusikkoperheen sisarusten alkaessa kirjoittaa musiikkiaan yhdessä ja julkaissut myöhemmin kolme pitkäsoittoa (A Book Like This (2007), Down the Way (2010) ja Angus & Julia Stone (2014)), joista keskimmäinen sai allekirjoittaneen rakastumaan aivan uskomattoman vahvasti eräänä kesäyönä heinäsirkkojen soittaessa melankoliaan verhoutunutta melodiaansa ja tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti hiuksiin, salaisuuteni liittyy nimenomaan siihen rakastumiseen.

Kesäöiden äärettömään harmoniaan ja  

paljaisiin jalkoihin viileällä asfaltilla,  

loputtomaan vapauteen.    

Uskomattoman kauniisiin kesäöihin viisi vuotta taaksepäin, kun maailma pukeutui siihen tummansiniseen harmoniaan kiivetessäni varovaisesti huoneeni ikkunasta ulos ja katsellessani tähtitaivasta heinäsirkkojen soittaessa sitä melankoliaan pukeutunutta melodiaansa sanat and i'm hoping that you'll say / that you loved me all this time kaikuivat korvissani, silloin minä rakastuin. Niinä uskomattoman kauniina kesäöinä nimenomainen yhtye opetti näkemään maailman äärettömän kauneuden aamuyön ensimmäisten tuntien vaihtuessa vähitellen auringonnousuun ja kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita välittämättä siitä, tulisiko niistä koskaan mitään kokonaista: niinä uskomattoman kauniina kesäöinä ymmärsin, ettei tarvinnut olla kokonainen ollakseen onnellinen, minä sain olla vähän rikkinäinen ja juosta paljain jaloin hiekkateillä tuntematta kipua jalkapohjissani. Katsella tähtitaivasta kaupungin ympärilläni uinuessa rauhallisuudessaan ja kuiskailla ilmaan sitä ääretöntä rakkauttani nukahtaessani omenapuun alle aamuauringon lämmittäessä selkärankaani, sinä kesänä Angus & Julia Stone sai ymmärtämään, ettei tarvinnut olla mitään.

  Ymmärtämään, että riitän näin.

Sinä kesänä Angus & Julia Stone soi kuulokkeissani aina kirjoittaessani keskeneräisiä lauseitani, mutta sanat gonna take her for a ride on a big jet plane / gonna take her for a ride on a big jet plane soivat myös silloin, kun kävelin ensimmäistä kertaa ensimmäisen järjestelmäkamerani kanssa aamuyöllä rantaan kuvaamaan auringonnousua, sinä kesänä nimenomainen yhtye oli minulle itselleni enemmän kuin mikään ja sai ymmärtämään asioita, joista minä olen edelleen uskomattoman kiitollinen. Kaikesta suunnattomasta rakkaudestani huolimatta kuvittelin, etten koskaan pääse näkemään tätä nimenomaista yhtyettä värivalojen loisteessa ja huutamaan ääntäni käheäksi rakkaudesta, joten on varmaan sanomattakin selvää, että tämän australialaisen sisarusduon keikka oli ehdottomasti yksi itselleni tärkeimmistä Ilosaarirockissa.

On tavallaan aivan mahdotonta selittää, kuinka epätodelliselta tuntui seisoa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen sunnuntain harmoniassa ja antaa kyynelten virrata poskipäille musiikin löytäessä jokaisen avonaisen haavani, kaikki ne haavat, jotka sinä viiden vuoden takaisena kesänä sidottiin. Siinä hetkessä minä olin rikkinäinen, äärimmäisen alaston musiikin loputtoman voiman edessä ja silti sanoinkuvaamattoman onnellinen, siinä hetkessä minä olin kokonainen kaikessa siinä rikkinäisyydessäni ja takkuisissa hiuksissani, minä olin kokonainen ilman toista ihmistä vierelläni. Minä olin tarpeeksi ja hetkittäin suljin silmäni tunteakseni musiikin jokaisella hengenvedollani, hengittääkseni onnellisuuttani musiikin lävistäessä tajuntaani ja värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan avasin silmäni nähdäkseni. Ollakseni läsnä jokaisella solullani, nimittäin Angus & Julia Stone oli yksinkertaisesti jotain niin uskomatonta, etteivät sanat koskaan riittäisi kuvaamaan sitä suunnatonta tunnetta.

   Sitä suunnatonta tunnetta, kun oli olemassa ainoastaan se hetki.