16. huhtikuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 1: LAULUT KUIN AURINGONLASKUJA, JOTKA MAALAAVAT MAISEMAA HARMONIAAN PIKKUKAUPUNGIN SATAMASSA

Kun maaliskuun lopussa istuin bussissa matkalla tähän pikkukaupunkiin, kuuntelin sanoja happiness, feels a lot like sorrow / let it be, you can’t make it come or go ja olin hetken aivan äärettömän liikuttunut, enkä ainoastaan siksi, että rakastan niitä sanoja suunnattomasti vaan myös siksi, etten ollut kuunnellut sitä musiikillista taideteosta aikoihin. Ne sanat saivat minut luomaan bussimatkan aikana soittolistan itselleni henkilökohtaisesti kaikista rakkaimmista biiseistä ja hetken aikaa soittolistaa kuunneltuani unohduin miettimään, kuinka tavallaan tahtoisin kirjoittaa niistä, tahtoisin kirjoittaa niistä biiseistä, jotka saavat sydämeni muuttamaan rytmiään kerta toisensa jälkeen. Niitä biisejä on kuitenkin niin paljon, ettei niiden listaamiseen riittäisi yksittäinen teksti, joten tämä teksti on nyt ensimmäinen osa siitä sarjasta ja vuorossa on viisi aivan käsittämättömän rakasta biisiä, jotka ovat kuin auringonlaskuja pikkukaupungin satamassa.

IMG_9352


Rubik on ollut viimeisimmän kahdeksan vuoden ajan ja on yhä edelleen yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä yhtyeistä ja seistessäni joulukuussa 2013 eturivissä yhtyeen viimeisellä keikalla Korjaamolla tuntui kuin musiikki olisi suurempaa kuin koskaan. Huolimatta siitä, että kyseessä oli yhtyeen viimeinen keikka, ilmassa ei ollut pienintäkään häivähdystä hautajaistunnelmasta, ei ollut sellaista tunnetta, että se ilta eturivissä olisi loppu jollekin, loppu matkalle, jota kukaan sinä iltana Korjaamolla yleisömeressä seisoneista ihmisistä tuskin vaihtaisi mihinkään. Ilmassa oli aivan äärettömän suurta rakkautta, sellaista, joka tuntui jokaisessa hengenvedossa ja sanojen slowly, slowly / you turn your eyes / straight at me / it's a window on somewhere / somewhere only we belong kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet tarttuivat silmiini ainoastaan siitä äärettömästä rakkaudesta, maailma ympärilläni pysähtyi hetkeksi, kaikki oli hyvin.

Yhtyeen vuonna 2011 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Solar on yksi minulle rakkaimmista albumeista ja vaikka albumi on kokonaisuudessaan aivan käsittämättömän hieno, on yksi biisi itselleni henkilökohtaisesti kuitenkin ylitse muiden. En oikeastaan muista, milloin kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta sen kuitenkin muistan, että Solar Death March (In Octaves) on kulkenut mukanani vuosien ajan, maalannut maisemaa harmoniaan kävellessäni kotiin auringonlaskun viimeisten säteiden häikäistessä varovaisesti silmiäni ja saanut kivenlohkareet vähitellen murtumaan rintalastani alta pysähtyessäni rantaan katselemaan maisemaa, se on kulkenut minun mukanani kaupungista ja vuodesta toiseen, se on ollut ja on edelleen yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä, eikä todellakaan turhaan. Se on nimittäin myös yksi hienoimmista koskaan kuulemistani biiseistä, se on sanoinkuvaamattoman kauniita hetkiä auringonsäteiden juostessa selkärangalla, kesäöiden hiljaisuus pikkukaupungin satamassa ja yksinäisyyttä tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini pysähtyessäni kotimatkalla hengittämään maailman kauneutta, se on paljon enemmän kuin vain musiikkia.

IMG_9328



Sigur Rós oli Helsingissä asuessani ja on hetkitäin edelleen minulle itselleni aamujen harmoniaan kuuluvaa musiikkia, silloin vuosia sitten minulla oli tapana aamuauringon maalatessa seinille varjojaan sulkea silmäni musiikin kuljettaessa mukanaan harmoniassa ja kävellä paljain jaloin keittämään itselleni teetä, musiikki teki niistä aamuista aivan erityisen kauniita. Muistan sen hetken, kun kuulin tämän biisin ensimmäistä kertaa, se oli nimenomaan eräänä auringonsäteiden valaisemana aamuna, seisoin kuistilla villasukat jalassa hengittämässä keuhkojeni täydeltä kevään tavatonta kauneutta ja taustalla Sigur Rós maalasi hetkeä rauhallisuudellaan, sillä samalla, joka saa minut rakastumaan yhtyeeseen kerta toisensa jälkeen. Hymyilin varovaisesti rikkinäisen sydämeni riemuitessa maailman kauneutta ja samaisella sekunnilla rakastuin tämän biisin uskomattomaan kauneuteen, vaikka en silloin ymmärtänyt ensimmäisenkään sanan merkitystä.

Yhtye on mielestäni siitä erikoinen, että sen biiseissä kuullaan Jón Þór Birgissonin kehittämää vonlenskaa, joka ei kuitenkaan ole oikea kieli, sillä siitä nimittäin puuttuvat kielioppirakenteet sekä sanojen merkitykset ja ymmärrettävät sanat. Myös Hoppípolla on laulettu osittain vonlenskaksi ja vaikka sanoitusten täydellinen ymmärtäminen tuskin on koskaan mahdollista, olen huomannut rakastavani tämän biisin suhteen nimenomaan omaa ymmärtämättömyyttäni. Sellainen antaa minulle itselleni henkilökohtaisesti tilaa hengittää huomattavasti vapaammin, ymmärtää ihan jokaisen hengenvedon omalla tavallani ja rakastaa loputtomasti tietämättä todellista merkitystä. Sanojen jäädessä arvoitukseksi musiikin mielettömän suuri kauneus hymyilyttää edelleen loputtomasti, musiikin kuiskaillessa harmoniaansa minun on edelleen pysähdyttävä vain kuuntelemaan ja suljettava silmäni, oltava hetken olla olemassa vain musiikkia varten, sillä musiikki vain yksinkertaisesti on niin suurta, kaikessa rauhallisuudessaan valtamerten aaltojakin voimakkaampaa.

IMG_9358


Olen kirjoittanut Von Hertzen Brothersista niin luvattoman monesti, ettei minun todennäköisesti tarvitse nyt kirjoittaa sanaakaan siitä, kuinka suunnattomasti kyseinen yhtye merkitsee minulle. Yhtyeen tuotantoon mahtuu todella monta itselleni äärettömän rakasta biisiä, joista mainitsen tässä tekstissä yhtyeen vuonna 2008 julkaistun Love Remains the Same -albumin melkein yhdentoista minuutin mittaisen avausraidan, joka on rehellisesti sanottuna yksinkertaisesti niin henkeäsalpaavan kaunis kokonaisuus, etteivät edes auringonlaskut yllä lähellekään sen kauneutta. Jotain samaa tästä henkeäsalpaavan kauniista biisistä ja auringonlaskuista kuitenkin löytyy: molemmat alkavat uskomattoman kauniilla harmonialla päättyen vahvaan tunteeseen ja jättävät jälkeensä hiljaisuuden jostain valtameren toiselta puolen, jättävät tilaa hengittää. Rintalastan alla tuntuu ainoastaan suunnaton rauhallisuus kallionlohkareiden murtuessa ensimmäisen minuutin aikana täydelliseen harmoniaan, musiikki kuljettaa mukanaan toiseen todellisuuteen ja lopulta on suljettava silmänsä, antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan sanojen bring out the sun to shine on everyone / when our dreams have all begun to wither / and we feel we’re overrun keinuttaessa pehmeästi omaan täydellisyyteensä.

En muista sitä hetkeä, jolloin kuulin tämän täydellisyyden ensimmäistä kertaa, mutta muistan uskomattoman monta sellaista hetkeä, kun olen kävellyt Seurasaaressa kyseisen biisin soidessa kuulokkeissani auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja sellaista hetkeä, kun olen istunut raitiovaunussa biisin saadessa kyyneleet silmäkulmiini. Tämä tavattoman kaunis biisi on kulkenut mukanani kaikkialla, se on nähnyt kanssani maailman kauneuden Mustikkamaan kallioilla, lentokoneet tummansiniseen verhoutuneella yötaivaalla ja auringonnousut ikkunalasin takana, tämän ihan tavattoman kauniin biisin kanssa minä olen kokenut paljon. Olen kokenut paljon ja kuunnellut enemmän kuin uskaltaisin myöntää, mutta niistä lukuisista kuuntelukerroista huolimatta palaan kerta toisensa jälkeen sen henkeäsalpaavaan kauneuteen ja sanoihin, sanoihin, joissa kuulen edelleen tarinan lohdullisuudesta ja loputtomasta etsimisestä todellisen päämäärän löytyessä lähempää kuin uskoisikaan, kuulen tavattoman kauneuden auringonsäteiden maalatessa maailmaa valollaan.

IMG_9349



Fleet Foxes on itselleni henkilökohtaisesti sellainen yhtye, jonka musiikkiin palaan lähes poikkeuksetta aina keväisin, enkä oikeastaan tiedä miksi, mutta luulen sen liittyvän jollain tavalla siihen, että saan yhtyeen musiikista niin paljon voimaa. The Shrine / An Argument on yksi yhtyeen toisen albumin hienoimmista biiseistä, mutta minulle itselleni se on samalla myös yksi rakkaimmista biiseistä ja kuullessani sen ensimmäistä kertaa yhtenä kauniina kesäpäivänä istuin rakkaan pikkukaupungin keskustassa miettimässä toivottomuuttani ja höyrylaivat huusivat tervehdyksiään saapuessaan kauempaa siniseltä järveltä, musiikin mukana toivottomuuteni katosi tuulenhenkäysten mukana kirkkaalle taivaalle ja katsellesani lintuparven lentävän ylitseni tunsin, kuinka minun oli helpompi hengittää. Aivan suunnattomasti helpompi hengittää ja sanojen and i wonder / what became of you / what became of you kuiskaillessa korvaani kävelin satamasta kivilinnan varjoon muistelemaan onnellisuudella väritettyjä iltoja, kun istuttiin viileällä nurmikolla juomassa halpaa viiniä ja auringonlaskun maalatessa maisemaa harmoniaan tuntui kuin koko elämä olisi ollut sen pienen hetken siinä.

Kävelin kivilinna varjoon muistelemaan hetkiä kauneimmilta illoilta ja tavallaan olin siinä hetkessä onnellisempi kuin kertaakaan menneisyydessäni, jollain tavalla vapaampi. Siinä hetkessä niiden sanojen kaikuessa korvissani ymmärsin, kuinka minun ei tarvinnut elää menneisyydessäni ja kuinka olin niin paljon enemmän kuin menneisyyteni, olin vapaa kävelemään takaisin satamaan kuuntelemaan höyrylaivojen huutavan tervehdyksiään saapuessaan kauempaa siniseltä järveltä, unohtamaan menneisyydestä mukaani tarttuneen toivottomuuteni tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja kun näin vuosia myöhemmin hukun biisin uskomattomaan kauneuteen minut valtaa tavallaan samanlainen tunne, vapaus ja suunnaton onnellisuus, sellainen ylitsevuotava onnellisuus, joka saa minut hengittämään rauhallisemmin ja sulkemaan silmäni vain kuunnellakseni. The Shrine / An Argument on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, jotka tulevat varmasti kulkemaan minun mukanani vuodesta toiseen, palaamaan luokseni aina kevään ensimmäisinä päivinä ja kuljettamaan mukanaan aina siihen samaan tunteeseen, siihen samaan vapauteen ja onnellisuuteen, siksi se on ja tulee varmasti aina olemaan yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista biiseistä, yksi niistä biiseistä, joihin aina palaan yhä uudelleen.

IMG_9332



Magenta Skycode on yksi niistä yhteistä, joita uskaltaisin hetkeäkään miettimättä verrata auringonlaskuihin, vaikka hetkittäin yhtyeen musiikki on mielettömän paljon kauniimpaa kuin yksikään auringonlasku, jota olen saanut todistaa elämäni aikana. Se on musiikkia, joka maalaa maisemaa kuin ne auringonlaskut pikkukaupungin satamassa, sellaista, mitä on lähes mahdotonta kuvailla sanoin tai edes kokonaisin lausein, juuri niin käsittämättömän kaunista se vain ihan yksinkertaisesti on. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 2014 ja yhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta Relief (2010) löytyy yksi sellainen biisi, joka on minulle itselleni tavallaan enemmän kuin yhtyeen muut biisit ja tavallaan enemmän kuin suurin osa kaikista maailman biiseistä. We're Going To Climb on biisi, josta minulle tuli uskomattoman tärkeä asuessani Helsingissä, siitä tuli biisi, joka kaikui sen pienen soluasuntoni nurkissa aamun ensimmäisinä hetkinä ennen auringonnousua ja illan viimeisinä hetkinä katsellesani lentokoneiden lentävän yötaivaalla istuessani parvekkeella.

Siitä tuli biisi, joka soi kuulokkeissani istuessani raitiovaunussa matkalla Kallion kirjastoon unohtumaan kirjahyllyjen väliin ja bussissa matkalla Korkeasaareen katselemaan tiikereitä, siitä tuli biisi, josta minä sain aivan suunnattomasti inspiraatiota kulkiessani päämäärättömästi pitkin tuntemattomia kadunkulmia. Kaikkien niiden musiikin verhoamien hetkien jälkeen biisistä tuli itselleni aivan äärettömän rakas ja sitä se on minulle edelleen, eikä se tosiaan ole kadonnut elämästä mihinkään. On edelleen olemassa aamuja, jolloin We're Going To Climb saa minut tanssimaan ennen aamun ensimmäisiä auringonsäteitä ja iltoja, jolloin istun pienessä asunnossani ja sytytän kynttilöitä kuunnellessani kyseistä biisiä, on edelleen olemassa hetkiä, jolloin mikään muu ei kuulosta yhtä hyvtä kuin sanat you feel stronger when you praise women / you climb and fall for them, hetkiä yötaivaan alla, jolloin minä rakastan biisiä enemmän kuin mitään.

IMG_9355

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.