Pikkukaupungin rauhallisuudessa olen pysähtynyt kuuntelemaan itseäni maailman verhoutuessa pimeyteen, nostanut katseeni kohti tummansinistä yötaivasta ja antanut lumihiutaleiden pudota hitaasti kasvoilleni, hiukset äärimmäisen takussa ja sukkahousut rikkinäisinä. Olen pysähtynyt kuuntelemaan itseäni ja viimein ymmärtänyt, kuinka sulkiessani silmäni raitiovaunun kolistessa ohitseni olen vähitellen unohtanut miltä sellainen tuntuu, olla suunnattoman onnellinen lumihiutaleiden putoillessa kasvoilleni, tuulenhenkäysten
tarttuessa varovaisesti takkuisiin hiuksiini ja tähtitaivaan kertoessa tarinoitaan rauhallisuudesta. Minä olen unohtanut, kuinka tavallaan olen sellainen, hetkittäin pysähdyn rakastamaan maailman ääretöntä kauneutta, katselemaan tähdenlentoja yötaivaan harmoniassa ja hengittämään rauhallisuutta jokaisella hengenvedollani.
Minä olen sellainen, suljen silmäni kuunnellakseni rikkoutumatonta hiljaisuutta ja sivuuttaakseni jokaisen keskeneräisen lauseen, lumisateessa olen ainoastaan sanattomuutta. Olen pysähtynyt kuuntelemaan itseäni ja alkanut ymmärtää, kuinka minun on hetkittäin suljettava silmäni kuunnellakseni lumihiutaleiden putoilevan kasvoilleni, tuulenhenkäysten tarttuvan armottomasti aarnipuiden latvoihin ja kauempana lasten nauravan, on suljettava silmäni muistaakseni olevani osa kokonaisuutta ja onnellisuuden rakentuvan pienestä: sellaista minä olen unohtunut miettimään kävellessäni pikkukaupungin rauhallisuudessa. Ymmärtänyt, kuinka on rauhoituttava onnellisuuteen kiitollisuuden kuiskaillessa sivuäänenä sydämessäni, ja istunut saunassa silmät kiinni hengittäen rauhallisuutta jokaisella hengenvedollani, hetkittäin on pysähdyttävä kuuntelemaan.
Minä olen sellainen, suljen silmäni kuunnellakseni rikkoutumatonta hiljaisuutta ja sivuuttaakseni jokaisen keskeneräisen lauseen, lumisateessa olen ainoastaan sanattomuutta. Olen pysähtynyt kuuntelemaan itseäni ja alkanut ymmärtää, kuinka minun on hetkittäin suljettava silmäni kuunnellakseni lumihiutaleiden putoilevan kasvoilleni, tuulenhenkäysten tarttuvan armottomasti aarnipuiden latvoihin ja kauempana lasten nauravan, on suljettava silmäni muistaakseni olevani osa kokonaisuutta ja onnellisuuden rakentuvan pienestä: sellaista minä olen unohtunut miettimään kävellessäni pikkukaupungin rauhallisuudessa. Ymmärtänyt, kuinka on rauhoituttava onnellisuuteen kiitollisuuden kuiskaillessa sivuäänenä sydämessäni, ja istunut saunassa silmät kiinni hengittäen rauhallisuutta jokaisella hengenvedollani, hetkittäin on pysähdyttävä kuuntelemaan.
Lähetä kommentti