OLI KUIN TYYNTÄ ENNEN MYRSKYÄ

 

Yhtenä heinäkuisena keskiviikkona istuin autossa matkalla kohti paikkaa, jossa olen viettänyt lapsuusvuosinani monta uskomattoman kaunista kesäpäivää ja jossa olen viimeisimmän kolmen vuoden aikana istunut hetkittäin hiljaa kuistilla ja katsellut puiden takana siintävää järveä, hengittänyt syvään ja miettinyt itsekseni, kuinka onnekas olen saadessani viettää aikaa sellaisessa paikassa. Metsien ja peltojen vaihdellessa ikkunalasin takana mietin kaikkia niitä hetkiä, lapsuusvuosieni kauniita kesäpäiviä laiturilla ja kylmiä talviöitä mökin lämpimässä tuvassa, mutta myös viime vuosien kauniita iltoja, jolloin luonto on verhoutunut ruskaan kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, minä mietin ja hymyilin, kuinka valtavan onnellinen olin päästessäni sinä heinäkuisena iltana hetkeksi hengähtämään sinne, valtavan onnellinen siitä, että oli vielä olemassa sellainen aivan erityinen paikka.

 

Päästessämme sinä iltana perille kävelimme pitkin hiljaista kylätietä, sitä samaa, josta on tullut minulle vuosien saatossa yksi niistä paikoista, joissa sydämeni rauhoittuu, muuttaa rytmiään metsän humistessa ympärillämme ja heinän kumartaessa kevyessä tuuulessa. Sinä iltana taivas verhoutui harmaaseen pilviverhoon ja tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini, kuin tyyntä ennen myrskyä, mietin itsekseni katsellessani pienen karvakuonon kävelevän edellämme ja tummien pilvien tanssiessa harmaan sävyihin verhoutuneella taivaalla, jonka alla sydämeni muutti rytmiään, löi rauhallisemmin kuin oli lyönyt aikoihin. Kävellessämme takaisin mökille illan viimeiset varovaiset valonsäteet alkoivat aivan vähitellen vaihtua pimeyteen, illan hämärässä minä sytytin aitan kuistille valon ja kuuntelin, kuinka tuuli alkoi vähitellen rauhoittua, ei tullut myrskyä, tuli taianomaisen kaunis rauha, hiljaisuus.

 

 

Sinä iltana istuimme pimeyden laskeutuessa mökin kuistilla metsän humistessa rauhallisesta ympärillämme, oli niin pimeää, ettemme nähneet kauempana korkeiden koivujen takana siintävää rantaa, lumpeiden täyttämää järveä, jonka tyynessä vedessä lapsuusvuosieni kauniina kesäpäivinä uimme pikkusiskoni kanssa. Tuntuu kuin siihen ei tottuisi koskaan, minä mietin itsekseni hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa seistessäni villasukat jalassa kuistin portailla, siihen loputtomaan pimeyteen ja kauniin syvään hiljaisuuteen, joka tuntui sinä heinäkuisena iltana aivan jokaisessa hengenvedossani. Juuri siinä hetkessä en olisi tahtonut olla missään muualla, siinä hiljaisuuden keskellä, pimeyden sylissä minulla oli kaikki hyvin ja sydämeni kuiskaili rauhaa.

 

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI TÄNÄ KESÄNÄ?

 

Minulla on ollut muutaman vuoden ajan tapana kirjoittaa asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi, minulla on ollut tapana kirjoittaa asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään aikaisin aamulla ja asioista, jotka ovat saaneet minun sydämeni muuttamaan rytmiään. Tänään aion kirjoittaa teille asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi tänä kesänä, saaneet minut huokaisemaan itsekseni keskellä yötä katsellessani edessäni avautuvaa valtavan kaunista maisemaa hotellihuoneen ikkunasta ja hymyilemään ajaessani rakkaaseen pikkukaupunkiin.

 

     Tänä kesänä minut on tehnyt onnelliseksi.. 

x Pienen karvakuonon kanssa kahdestaan ajaminen. En ole kirjoittanut siitä sanaakaan, mutta viime talvena käytin aivan valtavan suuren osan ajastani (ja myös mieheni ajasta) siihen, että oppisin ajamaan autoa tai ehkä lopulta enemmänkin siihen, että uskaltaisin ajaa. Matka ajokortin saamiseen oli pitkä ja hetkittäin haastavakin, mutta ajaessani kesäkuussa pienen karvakuononi kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan kaksisataa kilometriä Jyväskylästä Savonlinnaan en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, etten minä silloin talvella luovuttanut. Pienen karvakuonon kanssa kahdestaan ajaminen on tehnyt minut tänä kesänä äärettömän onnelliseksi ja olen nauttinut aivan suunnattomasti kaikista niistä hetkistä tien päällä, siitä vapauden tunteesta, josta en osannut edes haaveilla ennen tätä kesää ja niitä hetkiä Jyväskylän ja rakkaan pikkukaupungin välillä.

 

x Uiminen viileässä järvivedessä lämpiminä kesäpäivinä. Viettäessäni juhannusta rakkaassa pikkukaupungissa sukelsin viileään järviveteen ensimmäistä kertaa neljään kokonaiseen vuoteen ja se teki minut silloin juuri niin uskomattoman onnelliseksi, että yhä edelleen, kirjoittaessani tätä tekstiä elokuun ensimmäisinä päivinä, ajatus siitä saa minut hymyilemään. Kesäkuun viimeiset päivät olivat niin lämpimiä, että pyöräillessäni vanhan kylän poikki rantaan ja sukeltaessani viileään rantaveteen mietin aina hetkittäin itsekseni, kuinka valtavan onnekas olin, että vietin ne päivät juuri rakkaassa pikkukaupungissa ja että rantaan pääsi niin nopeasti polkupyörällä.

 

 

x Taianomaisen kauniit auringonlaskut. Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut valokuvata auringonlaskuja, istua viileällä rantakalliolla aina niihin viimeisiin auringonsäteisiin asti tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiini ja pyöräillä myöhemmin illan hämärtyessä kotiin, kuunnella puiden huminaa ympärilläni. Viettäessäni ensimmäistä lomaviikkoani rakkaassa pikkukaupungissa minä pyöräilin iltaisin rantaan hengittämään ja katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi maiseman taianomaiseen harmoniaan, ne olivat äärettömän kauniita iltoja ja kävellessäni rantavedessä minussa asui rauha, valtameren kokoinen rauha, horisontissa loistavaa aurinkoa suurempi onni.

 

x Livemusiikki ja matkat rakkaisiin kaupunkeihin. Olen ehtinyt matkustaa tänä kesänä rakkaan pikkukaupungin lisäksi Helsinkiin ja ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen myös Tampereelle, hukkunut musiikin loputtomaan voimaan yleisömeren keskellä ja nukkunut yöni kauniissa hotellihuoneissa, ottanut aikaa itselleni ja nauttinut jokaisella hengenvedollani. Matkat niihin rakkaisiin kaupunkeihin ovat olleet minulle tänä kesänä jotenkin aivan erityisiä ja katsellessani yhtenä kesäkuisena sunnuntaina edessäni avautuvaa maisemaa Grand Hotel Tammerin ikkunasta juuri ennen nukahtamista huokaisin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen minä olin kaikesta, siitä kaupungista ja livemusiikista, johon olin saanut hukkua vain muutamaa tuntia aiemmin värivalojen loisteessa.

 

x Mökillä viettämämme viikko. Vietimme juuri viikon rauhallisten metsien keskellä mökillä ja vaikka minä aion kirjoittaa teille siitä myöhemmin lisää, en voi olla kirjoittamatta jo nyt, kuinka valtavan onnelliseksi minut teki lämpimät kesäillat kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä ja kauniit auringonsäteisiin verhoutuneet päivät, kun ajoimme Vilkaharjulle katselemaan uskomattomia maisemia. Kaunis viikko, uskomattoman kaunis viikko, josta aion kirjoittaa teille lisää, kun palaan ensi viikolla Jyväskylään ja pääsen työpöytäni ääreen kirjoittamaan.

 

TAIANOMAISEN KAUNIS ILTA LAPSUUSVUOSIEN RANNALLA

 

Viimeisinä päivinäni rakkaassa pikkukaupungissa pyöräilin iltaisin juuri ennen auringonlaskua metsän poikki rantaan, jossa minulla oli lapsuusvuosinani aina tapana uida kavereideni kanssa, sinne oli lyhyt matka entisestä lapsuudenkodistani ja se tuntui kesäisin maailman parhaimmalta paikalta, vesi oli lähes poikkeuksetta lämmintä ja auringonsäteet lämmittivät poskipäitämme kastaessamme varpaamme rantaveteen. Vuosien saatossa ranta on hiljentynyt ja kaartaessani yhtenä iltana metsätieltä rantaan minä en voinut olla muistelematta lapsuusvuosieni kesäpäiviä, jolloin ranta täyttyi nauravista lapsista, sinä iltana samalla rannalla oli hiljaista ja vain ympärilläni humiseva vanha metsä rikkoi sieluani rauhoittavan hiljaisuuden. Aurinko oli alkanut juuri laskea, minä riisuin rikkinäiset kenkäni ja pysähdyin hetkeksi katselemaan, kuinka auringonlasku verhosi maiseman uskomattoman kauniiseen harmoniaan, en ollut hetkeen nähnyt mitään niin äärettömän kaunista, mitään yhtä taianomaista.

Vuosia sitten rakastin valokuvata auringonlaskuja, istua rantakallioilla aivan viimeisiin auringonsäteisiin asti ja pyöräillä illan hämärtyessä kotiin, mutta kävellessäni paljain jaloin viileällä rantahiekalla unohduin miettimään, kuinka viime kerrasta oli luvattoman kauan. Kuin huomaamattani olin kaivannut sitä äärettömästi, minä mietin kastaessani jalkani lämpimään rantaveteen ja hengittäessäni sitä taianomaista hetkeä keuhkojeni täydeltä, se oli ehdottomasti yksi tämän kesän kauneimmista hetkistä. Annoin mekkoni helman kastua kävellessäni pidemmälle lämpimässä järvivedessä, suljin aivan hetkeksi silmäni ja hengitin syvään, kuuntelin korkeiden puiden huminaa ympärilläni ja annoin viileän tuulen leikkiä hiuksillani, kaikki se taianomaisuus sai sieluni rauhoittumaan. Pian aurinko laski kaukana horisontissa jättäen jälkeensä harmoniaan verhotun kauniin taivaan, joka vaihtuisi ihan vähitellen tummansiniseen samettiin, minä pyöräilin metsän poikki takaisin kotiin ja myöhemmin iltahämärässä istuin lämpimässä paljussa kuuntelemassa viereisen koivun huminaa, oli ollut aivaan taianomaisen kaunis ilta.