ALKUVUONNA KULJIN ETEENPÄIN KUIN SILMÄT SIDOTTUINA

 

On ollut raskas alkuvuosi, minä havahduin yhtenä päivänä miettimään kävellessäni iltapäivän lempeässä valossa omenatarhan ohitse pienen karvakuonon kanssa, on ollut niin äärettömän raskas alkuvuosi, että tavallaan kuin kadotin itseni suorittaessani elämää osaamatta pysähtyä. Kuin silmät sidottuina, mietin katsellessani iltapäivän auringonsäteiden piirtävän pehmeitä varjoja lumen alta paljastuneeseen asfalttiin, aivan kuin silmät sidottuina päivien toistaessa toisiaan ja stressin kulkiessa mukanani aamusta iltaan. Iltapäivän auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni jatkaessani matkaani rantaa pitkin kotiin, kovin raskas alkuvuosi, mietin vielä katsellessani hetken järvelle ja hymyillessäni, kuinka onnellinen olin sydämeni lyödessä rauhallisesti ja tuulen tarttuessa hiuksiini.

 

Kun tammikuussa kirjoitin tahtovani olla hetken hiljaa, en osannut kuvitella, että palaisin kirjoittamaan vasta näinä huhtikuun viimeisinä päivinä, en osannut kuvitella, sillä viimeisimmän kolmentoista vuoden aikana minä en ollut kertaakaan ollut näin kauan kirjoittamatta. Ollakseni rehellinen minun on kuitenkin myönnettävä, että sellaisina päivinä, kun stressi tuntui peittävän alleen aivan kaiken, harkitsin jättäväni kirjoittamisen kokonaan. Harkitsin, vaikka kirjoittaminen on ollut tärkeä osa elämääni niin kauan kuin muistan ja luulen, että se kertoo jotain siitä, kuinka suunnattoman stressin kanssa minä olen tämän alkuvuoden taistellut. Sinä auringonsäteiden valaisemana iltapäivänä tuntui tavallaan kuin olisin herännyt pitkästä unesta, sellaisesta, joka oli vain kiertänyt kehää päästämättä otteestaan, sinä iltapäivänä minä tiesin, että tahdon aivan ehdottomasti taas kirjoittaa.

 

 

Kirjoittamisen lisäksi tahdon ensimmäistä kertaa tänä vuonna oikeasti taas valokuvata, ikuistaa kauniita hetkiä kamerani muistikortille ja palata niihin sitten illan hämärtyessä ikkunalasin takana. Alkuvuonna olen katsellut maisemaa kameran linssin lävitse niin harvoin, että matkustaessamme pääsiäisenä satojen kilometrien päähän tästä kaupungista ja kävellessämme perillä pitkin hiljaista kylätietä illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa valokuvaaminen tuntui taianomaiselta, jollain tavalla samalta kuin vuosia sitten, silloin, kun kamera kulki vielä mukanani kaikkialla. En tiedä, tuleeko kamera enää koskaan kulkemaan mukanani kaikkialla, mutta sen tiedän, että siitä hetkestä hiljaisella kylätiellä tahdon kirjoittaa teille vielä myöhemmin, siitä ja kovin monesta muusta kauniista hetkestä. Niistä sellaisista, kun tuntuu, että on hymyiltävä itsekseen auringonsäteiden loisteessa.

 

MINUN ON OLTAVA HETKEN AIKAA HILJAA

Sosiaalinen media on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan, se on ollut erottamaton osa elämääni ja minun on vaikea kuvitella, että jonain päivänä se ei enää kuuluisi elämääni millään tavalla. Vuosi sitten, yhtenä iltana palatessani iltalenkiltä kotiin, minä kuitenkin päätin luopua sosiaalisesta mediasta määrittelemättömäksi ajaksi. Päätin, koska kaikkien niiden vuosien, jotka olin viettänyt sosiaalisen median parissa, jälkeen minä olin alkanut huomata sosiaalisen median saavan minut tuntemaan itseni valtavan ahdistuneeksi ja miettimään kerta toisensa jälkeen itsekseni sitä, kuinka minun elämäni ei ollut tarpeeksi tai kuinka minä itse en ollut koskaan tarpeeksi. 

 

 

Vuosi sitten päädyin lopulta olemaan neljäkymmentä kokonaista päivää ilman sosiaalista mediaa. Ensimmäiset seitsemän päivää tuntuivat kummallisilta ja kaikkina niinä hetkinä, jolloin olin tavallisesti selannut Instagramia ja Facebookia, minusta tuntui ihan kuin jotain puuttuisi ja minun oli vaikea korvata sitä puuttuvaa osaa millään muulla. Vähitellen elämä ilman sosiaalista mediaa alkoi kuitenkin tuntua hyvältä ja tavallaan kevyemmältä kuin se oli tuntunut aikoihin, kävelin auringonsäteiden loisteessa jäällä, ikuistin hetkiä ihan vain muistoksi itselleni, istuin iltaisin sohvan nurkassa neulomassa villasukkia ja katsoin yli sata jaksoa McLeodin tyttäriä, mutta mikä tärkeintä, en enää lopulta kaivannut jatkuvasti puhelinta käteeni kaikkina niinä hetkinä, kun en tehnyt mitään, en kaivannut sosiaalista mediaa ja se tuntui hyvältä, tavallaan paremmalta kuin olisin osannut koskaan odottaa.

 

Niiden neljänkymmenen päivän aikana en kertaakaan miettinyt, etteikö elämäni olisi ollut tarpeeksi tai ettenkö itse olisi ollut tarpeeksi, en miettinyt vaan keskityin nauttimaan jokaisesta hetkestä, hengittämään iltapäivisin keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa ja kuuntelemaan itseäni, olemaan läsnä. Ennen vuodenvaihdetta minusta alkoi taas tuntua siltä, että tahdon luopua sosiaalisesta mediasta määrittelemättömäksi ajaksi, en siksi, että se olisi saanut minut taas tuntemaan itseni riittämättömäksi vaan juuri siksi, että vuosi sitten luopuessani sosiaalisesta mediasta minä olin enemmän läsnä kuin olin ollut aikoihin, se oli silloin jotain sellaista, mitä todella tarvitsin ja minusta tuntuu, että se on sitä myös nyt. Kirjoitettuani tämän tekstin loppuun aion olla hetken hiljaa, keskittyä olemaan läsnä tässä hetkessä ja kuunnella enemmän itseäni, kävellä maailman rakkaimman karvakuonon kanssa iltapäivisin pitkin lumisia katuja ja neuloa ensimmäiset villasukat viime kevään jälkeen. En tiedä, kuinka kauan aion olla hiljaa, kaksi viikkoa vai kaksi kuukautta, mutta minä lupaan kuitenkin palata sitten, kun aika on oikea ja minusta tuntuu hyvältä palata, lupaan, koska rakastan kirjoittamista ja kauniita valokuvia niin valtavasti.

 

JOULUAATTONA MEILLÄ EI OLLUT KIIRE MIHINKÄÄN

 

Jouluaattona heräsin ennen auringonnousua keittiöstä kantautuviin ääniin, kietouduin lämpimään neuleeseen ja ikkunalasin takana luminen maisema uinui vielä hetken pimeydessä istuessani olohuoneen sohvalla katselemassa televisiota joulukuusen valojen loisteessa, vanhempani olivat hakeneet sen omasta metsästämme. Joulukuusen tuoksu saa minut palaamaan niihin lapsuusvuosieni rakkaimpiin muistoihin, minä mietin katsellessani pimeyden vähitellen väistyvän pilviverhon takaa murtautuneiden varovaisten auringonsäteiden tieltä. Ikkunalasin takana viisi karvakuonoa juoksi riemuissaaan ympäri lapsuudenkotini pihaa, olin äärettömän onnellinen siitä, että pieni karvakuonomme sai viettää joulun vanhempieni koiralauman kanssa ja pukeuduttuani lämpimästi kävelin äitini ja karvakuonojen kanssa tutuimpia kadunkulmia auringonsäteiden loisteessa. Oli ihanan rauhallinen jouluaamu, sellainen, joka sai minut muistelemaan lapsuusvuosieni jouluaamuja, niitä, kun ei ollut kiire yhtään mihinkään.

Vähän ennen joulurahan julistusta keitimme joulupuuron ja iltapäivällä, pimeyden laskeuduttua pikkukaupungin ylle ajoimme koko perheen voimin hautausmaalle viemään kynttilöitä edesmenneiden sukulaistemme haudoille, olemme tehneet niin elämäni jokaisena jouluna ja kävellessämme pimeyden laskeuduttua lukuisten kynttilöiden valaisemalla hautausmaalla minä olin onnellinen siitä, että se perinne on säilynyt. Sytyttäessämme kynttilöitä isoisäni haudalle unohduin aivan hetkeksi muistelemaan lapsuusvuosieni jouluja ja sitä, kuinka meillä oli aina jouluisin tapana vierailla isovanhempieni luona ja tavata siinä samassa myös muita sukulaisia, ne muistot ovat minulle valtavan rakkaita. Hautausmaa oli uskomattoman kaunis sinä jouluiltana ja ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin katselin pimeydessä uinuvaa rakasta pikkukaupunkia hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että sain viettää jouluni siinä kaupungissa, siellä, missä minun kotini on aina ollut ja tulee aina olemaan.

 

Illalla istuimme kaikessa rauhassa jouluaterian ääreen, kynttilöiden valaistessa tupaa ei ollut kiire mihinkään ja mietin itsekseni, kuinka niitä hetkiä, kun koko perheemme istuu kaikessa rauhassa aloilleen, on nykyään todella vähän ja nimenomaan siksi se hetki oli niin kovin erityinen. Syötyämme rauhassa jouluaterian istuimme kuusen ympärille avaamaan joululahjoja, aivan kuten olemme tehneet niin kauan kuin muistan, ja avatessani jouluisiin lahjapapereihin avattuja joululahjoja hymyilin itsekseni muistellessani lapsuusvuosieni jouluiltoja, sitä, kuinka uskomattoman innoissani olimme pikkusiskoni kanssa joululahjoista. Meillä oli lapsuusvuosinani tapana leikkiä joulukuusen alla myöhään iltaan, hymyilin itsekseni ja istuessani myöhään illalla saunassa hengitin syvään, oli ollut ihanan rauhallinen jouluaatto ilman kiirettä mihinkään, niin äärettömän rauhallinen, että lukiessani ennen nukahtamista sängyssä yhtä rakkaimmista kirjoistani tunsin, kuinka sydämeni löi rauhallisemmin kuin aikoihin.