HUHTIKUUSSA AIKA KULKI ETEENPÄIN KUIN VIRTAAVA JOKI

 

Do you believe that there's treasures in the ocean, rakkaat sanat kaikuivat mielessäni kävellessämme huhtikuun puolivälissä yhtenä kauniina iltapäivänä läheiselle pellolle, ilmassa tuoksui lupaus tulevasta kesästä ja keltaiset leskenlehdet nauttivat iltapäivän auringonsäteistä keskellä peltoa. Korkeissa puissa linnut lauloivat keväästä ja iltapäivän auringonsäteet lämmittävät selkääni miettiessäni aivan hetken itsekseni, kuinka huhtikuussa aika oli kulkenut eteenpäin kuin virtaava joki tai ne kevään mukanaan tuomat lukuisat purot, jotka olivat rauhoittaneet minua lempeällä kohinallaan huhtikuun kirkkaina päivinä. Aika oli kulkenut eteenpäin kuin virtaava joki, kevät oli lähempänä tulevaa kesää kuin mennyttä talvea ja se tuntui tavallaan uskomattomalta, olihan siitä kuitenkin vasta hetki, kun olin katsellut lumipeitteeseen verhoutunutta maisemaa aamun hämärässä kylmyys seuranani.

Auringonsäteet maalasivat maiseman kauniiksi lempeillä säteillään ja saivat talven aikana haalistuneet hiukseni taas kiiltämään iltapäivän pehmeässä valossa, do you believe that there's treasures in the ocean, sanat palasivat mieleeni pysähtyessämme pellolle katselemaan korkeiden koivujen takana siintävää järveä. Hymyilin itsekseni kuunnellessani korkeissa puissa laulavia lintuja ja mietin, kuinka ne sanat ja Angus & Julia Stonen taideteos Lonely Hands ovat palanneet luokseni aina keväisin, niin kauan kuin muistan ne sanat ovat kulkeneet mukanani keväisin katsellessani vähitellen vapautuvia järviä ja valokuvatessani tulevaan kesään heräilevää luontoa. Se on minulle aina keväisin tavattoman tärkeä teos, minä huokasin itsekseni ja mietin kaikkia niitä hetkiä, jotka olen viettänyt niiden sanojen kanssa kuluneiden vuosien varrella, kaikkia niitä hetkiä, jotka muistan niistä sanoista.

 

 

Niitä hetkiä on loputtomasti, hymyilin jatkaessamme matkaamme lintutornille katselemaan iltapäivän viimeisiä lempeitä auringonsäteitä ja jäiden sulamista, oli täydellinen keväinen iltapäivä, juuri sellainen, jona tekisi mieli tanssia lempeän tuulen kanssa ja laulaa ilman äännähdystäkään. Tulen muistamaan sen hetken ikuisesti niistä rakkaista sanoista, do you believe that there's treasures in the ocean, tulen muistamaan, vaikka siinä hetkessä kuulin ne sanat vain mielessäni. Siitä huhtikuisesta iltapäivästä on kulunut tänään jo kaksi viikkoa ja näiden kahden viikon aikana on tapahtunut  valtavasti, mutta kaikesta siitä aion kertoa teille myöhemmin, juuri nyt aion nimittäin hetkeksi pysähtyä ihan vain nauttimaan huhtikuun viimeisestä päivästä ja kulkea tuulen mukana.

VARJOVIIKUNA SELVISI JA TAHDON USKOA, ETTÄ NIIN SELVIÄÄ MAAILMAKIN

Minun olisi pitänyt olla viime perjantaina viettämässä kauniin keväistä päivää Helsingissä, istua hotellihuoneen kylpyammeessa musiikin kaikuessa korvissani ja suunnata illalla Kulttuuritalolle katsomaan ensimmäistä kertaa aikoihin Von Hertzen Brothersin keikkaa, olin odottanut sitä aivan suunnattomasti joulukuusta asti. Sen sijaan, että olisin aamulla istunut bussissa matkalla Helsinkiin, minä istuin olohuoneen lattialla katselemassa, kuinka varjoviikuna oli kasvattanut yllättäen uusia lehtiä, se ei selvinnyt pitkästä talvesta yhtä hyvin kuin vuoripalmu. Se tiputti kaikki lehtensä joulukuun hämärinä päivinä ja minä olin ehtinyt luovuttaa sen suhteen monta kertaa alkuvuoden aikana, mutta sinä perjantaina tuntui tavallaan lohdulliselta, että se oli kuitenkin lopulta selvinnyt, kasvattanut uutta pitkän ja pimeän talven jälkeen. Tuntui lohdulliselta, vaikka en voinutkaan olla miettimättä, kuinka suunanttoman onnelliseksi Helsingin kadut ja Von Hertzen Brothers olisivat minut tehneet sinä iltana.

 

 

Uskon kuitenkin, että aivan kuten varjoviikuna selvisi tästä talvesta, maailma selviää tästä loputtoman pitkältä tuntuvasta tilanteesta ja jonain päivänä matkustan taas Helsinkiin ja suuntaan yleisömeren keskelle katsomaan keikkaa. Varmasti vielä jonain päivänä, huokaisin itsekseni viikkoa myöhemmin lukiessani sähköpostin otsikon Ilosaarirockia ei järjestetä vuonna 2021, enkä ollut lainkaan yllättynyt, en yksinkertaisesti vähääkään. Kevään kirkkaat auringonsäteet maalasivat juovia makuuhuoneen valkoiselle seinälle, avasin parvekkeen oven ja annoin lämpimän ilman tulvia sisään, kaikesta huolimatta maailma oli tavattoman kaunis ja olohuoneessa varjoviikuna nautti auringonsäteistä, niin nautin minäkin, nautin valehtelematta enemmän kuin minä olisin koskaan uskonut.

KEVÄT YHDESSÄ JYVÄSKYLÄN KAUNEIMMISTA PAIKOISTA

 

Kun muutin tähän kaupunkiin viisi vuotta sitten maaliskuussa, en tuntenut tätä kaupunkia tai sen kadunkulmia oikeastaan ollenkaan. Tunsin reitin maailman rakkaimman luota kävelykadulle ja keskustasta pieneen kotiini, tiesin Kuokkalan sillan, Veturitallit ja Tanssisali Lutakon, mutta suurin osa tästä kaupungista oli minulle vielä täysin tuntematon ja vaikka minä olen näiden viiden vuoden aikana oppinut tuntemaan tätä kaupunkia, täällä on minulle edelleen paljon tuntematonta, sellaista, mitä en ole vielä nähnyt. Silloin viisi vuotta sitten minä tahdoin kuitenkin oppia tuntemaan tämän kaupungin aivan kokonaan, päästä valokuvaamaan kaiken kauniin ja erityisen tästä kaupungista ja kokemaan kaiken sen, mikä täkee tästä kaupungista juuri tämän kaupungin, minä tahdoin oppia tuntemaan olevani täällä kotona, tahdoin, vaikka se silloin tuntuikin vielä vähän kaukaiselta ajatukselta.

Muistan, kuinka silloin viisi vuotta sitten istuin yhtenä huhtikuisena päivänä valoisassa, vain muutamaa viikkoa aiemmin valmistuneessa asunnossani, auringonsäteet maalasivat varjoja valkoisille seinille ja päätin, että juuri se päivä olisi täydellinen ensimmäiselle seikkailulleni tässä kaupungissa. Yhä edelleen, tänäkin päivänä muistan tarkkaan, kuinka katsoin itselleni reitin valmiiksi ja mietin itsekseni, kuinka en ollut koskaan aiemmin kävellyt mitään niistä kaduista ja kuinka se oli minusta jotenkin aivan äärettömän kiehtovaa. En oikeastaan tiennyt edes tarkalleen, mitä minua lopulta määränpäässäni odottaisi, mutta pyöräillessäni silloin niitä tuntemattomia katuja ja kadunkulmia määränpää ei enää tuntunut niin merkittävältä, jo pelkästään niissä kaikissa uusissa kaduissa ja kadunkulmissa oli jotain niin erityistä. Määränpäässäni minua odotti valtoimenaan virtaava koski, joka oli niin uskomattoman kaunis, että istuin sen äärellä kauan vain kuuntelemassa kosken kohinaa ja katselemassa, kuinka auringonsäteet osuivat vesipisaroihin, tuntemassa varovaisen tuulen kasvoillani kevään tuoksuessa ilmassa.

 

Yhtenä lämpimänä sunnuntaina kävelimme ensimmäistä kertaa viime kesän jälkeen Korkeakoskelle, varovaisten auringonsäteiden loisteessa lumen keskellä virtaava koski oli vähintään yhtä äärettömän kaunis kuin silloin viisi vuotta sitten ja istuessani lumipeitteen alta paljastuneelle kivelle hetkeksi katselemaan virtaavaa koskea minä hymyilin itsekseni, koska näiden viiden vuoden aikana on tapahtunut paljon ja olen näiden viiden vuoden aikana oppinut vähitellen tuntemaan olevani kotona tässä kaupungissa, tässä kaupungissa, joka vielä viisi vuotta sitten oli minulle täysin tuntematon. Auringonsäteet osuivat hetkittäin vesipisaroihin saaden ne loistamaan, virtaavan kosken kohina peitti alleen viereisten katujen äänten lisäksi meidän äänemme ja hetken tuntui kuin kaikki olisi ollut siinä, kuin pienen hetken olisi ollut olemassa vain virtaava koski ja me kaksi auringonsäteiden loisteessa. Kevät tuoksui ilmassa ja tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani, kotimatkalla jäimme hetkeksi valokuvaamaan joutsenia ja istuimme sataman portaille syömään kevään ensimmäiset jäätelöt, auringonlasku maalasi maiseman lämpimiin sävyihin ja minusta tuntui, ettei kevät antoi ensimmäisen lupauksensa hitaasti lähestyvästä kesästä.