Minun olisi pitänyt olla viime perjantaina viettämässä kauniin keväistä päivää Helsingissä, istua hotellihuoneen kylpyammeessa musiikin kaikuessa korvissani ja suunnata illalla Kulttuuritalolle katsomaan ensimmäistä kertaa aikoihin Von Hertzen Brothersin keikkaa, olin odottanut sitä aivan suunnattomasti joulukuusta asti. Sen sijaan, että olisin aamulla istunut bussissa matkalla Helsinkiin, minä istuin olohuoneen lattialla katselemassa, kuinka varjoviikuna oli kasvattanut yllättäen uusia lehtiä, se ei selvinnyt pitkästä talvesta yhtä hyvin kuin vuoripalmu. Se tiputti kaikki lehtensä joulukuun hämärinä päivinä ja minä olin ehtinyt luovuttaa sen suhteen monta kertaa alkuvuoden aikana, mutta sinä perjantaina tuntui tavallaan lohdulliselta, että se oli kuitenkin lopulta selvinnyt, kasvattanut uutta pitkän ja pimeän talven jälkeen. Tuntui lohdulliselta, vaikka en voinutkaan olla miettimättä, kuinka suunanttoman onnelliseksi Helsingin kadut ja Von Hertzen Brothers olisivat minut tehneet sinä iltana.
Uskon kuitenkin, että aivan kuten varjoviikuna selvisi tästä talvesta, maailma selviää tästä loputtoman pitkältä tuntuvasta tilanteesta ja jonain päivänä matkustan taas Helsinkiin ja suuntaan yleisömeren keskelle katsomaan keikkaa. Varmasti vielä jonain päivänä, huokaisin itsekseni viikkoa myöhemmin lukiessani sähköpostin otsikon Ilosaarirockia ei järjestetä vuonna 2021, enkä ollut lainkaan yllättynyt, en yksinkertaisesti vähääkään. Kevään kirkkaat auringonsäteet maalasivat juovia makuuhuoneen valkoiselle seinälle, avasin parvekkeen oven ja annoin lämpimän ilman tulvia sisään, kaikesta huolimatta maailma oli tavattoman kaunis ja olohuoneessa varjoviikuna nautti auringonsäteistä, niin nautin minäkin, nautin valehtelematta enemmän kuin minä olisin koskaan uskonut.
Lähetä kommentti