KUN PELOSTA TULI OSA RAKKAINTA HARRASTUSTANI

(En ole tavallaan vieläkään varma, onko tästä kirjoittaminen järkevää, mutta juuri nyt se tuntuu oikealta.)

 

 

Olen noussut pienen shetlanninponin selkään ensimmäistä kertaa ennen kuin opin lukemaan ja alkanut ratsastaa säännöllisesti vuosituhannen vaihteessa aivan peruskoulun alussa, olen ratsastanut monilla erilaisilla hevosilla ja poneilla erilaisten opettajien valvovan silmän alla, vaeltanut islanninhevosten kanssa pitkin aivan äärettömän kauniita metsiä ja tuntenut tuulen kasvoillani laukatessani suomenhevosen kanssa pitkin syksyistä peltoa. Olen pitänyt vuosien taukoja ratsastuksen suhteen ja aloittanut sitten uudelleen, mutta koskaan minä en ole pelännyt hevosia tai ratsastamista millään tavalla, en aloittessani ratsastuksen uudelleen muutama vuvosi sitten tai edes silloin, kun tipuin kuusitoista vuotta sitten odottamattomasti säikähtäneen hevosen selästä ensimmäistä kertaa niin, että olisi voinut käydä oikeasti huonosti, en ole pelännyt, vaikka pelko olisi joskus ollut varmasti hyvästä.

Muutama viikko sitten tipuin hevosen selästä ensimmäistä kertaa sen kuudentoista vuoden takaisen tippumisen jälkeen. Olin noussut ensimmäistä kertaa itselleni aivan uuden hevosen selkään ja ratsastanut ratsastuskentän muutaman kerran ympäri, kun ylitsemme lensi helikopteri suhteellisen matalalta ja ratsuni säikähti niin, että lopulta löysin itseni ratsastuskentän pohjalta katselemassa, kuinka ratsuni juoksi säikähtäneenä ympäri kenttää antamatta ottaa kiinni. Minä nousin vielä hetkeksi tämän uuden hevosen selkään, koska ajattelin, että minun on noustava, jotta minulle ei jäisi tapahtuneesta pelkoa ratsastamista kohtaan, niinhän olin aina tehnyt, eikä pelko ollut koskaan jäänyt osaksi elämääni. Lopulta päädyin kuitenkin vaihtamaan ratsua lopputunnin ajaksi ja sain ratsukseni suomenhevosen, jonka olin tuntenut melkein kolme vuotta ja johon uskaltaisin luottaa missä tahansa tilanteessa, sen suomenhevosen kanssa lopputunti meni paremmin kuin olisin uskaltanut sen tippumisen jälkeen olettaa, eikä minulle tullut tapahtuneesta lopulta mitään suurempia kolhuja, vain tärähdyksestä kipeä selkä.

 

Tippumisen jälkeen minä ehdin käydä kerran ratsastustunnilla ja jopa kerran maastossa ennen kuin pelko iski minuun kunnolla, pelko, jota en kai tavallaan osannut odottaa olevan olemassakaan ja joka iski vasten kasvojani kesken ratsastustunnin pahemmin kuin mikään pelko on iskenyt vuosikausiin. Ratsuni oli sillä ratsastustunnilla ihana suomenhevostamma Assi, jonka kanssa olin käynyt maastossa muutamaa päivää aiemmin ja jonka kanssa minulla oli ollut luottavainen olo huolimatta siitä, että olin noussut sen selkään silloin ensimmäistä kertaa. Sillä ratsastustunnilla pelkoni kuitenkin iski vasten kasvojani aina, kun ratsuni vauhti kiihtyi. Niinä hetkinä minusta tuntui kuin koko kehoni olisi jähmettynyt, muuttunut kiveksi yrittäessäni pysyä ratsuni vauhdissa mukana ja yrittäessäni hidastaa vauhtia, kehoni ei toiminut kuten olisin tahtonut, se oli pelosta jähmettynyt. Varmasti pahinta oli ymmärtää, että rentoutumalla saisin kaiken toimimaan varmasti paremmin, mutta samalla tiedostaa, etten juuri niinä hetkinä pystynyt siihen. Se oli tavallaan väärin hevostakin kohtaan, se suunnaton pelko, joka iski vasten kasvojani päästämättä minua enää otteestaan ja sai minut käyttäytymään selässä niin, ettei hevonen kertakaikkiaan siinä tilanteessa voinut tietää, mitä tahdoin sen tekevän, enhän tiennyt varmuudella itsekään.

 

En ole pelännyt koskaan elämäni aikana niin hevosen selässä ja vaikka opettajani mukaan tilanne näytti olevan koko ajan hallinnassani eikä hevonen tehnyt mitään väärää, vauhdin kiihtyminen sai aina sydämeni hakkaamaan kiivaasti ja käteni tärisemään, se oli uutta ja tuntematonta. Ratsastin kuitenkin lopulta tunnin loppuun saakka, ratsastin, vaikka puolivälissä tuntui, että olisin ollut aivan valmis luovuttamaan itseni kanssa. Minä en tahtonut antaa pelkoni voittaa, enhän yksinkertaisesti voinut antaa sen voittaa, jos todella tahtoisin jatkaa ratsastamista vielä tulevaisuudessakin ja niin, aivan loppuun meillä meni hyvin, minä sain itseni rentoutumaan ja tuntui kuin olisin saanut yhteyden hevoseen taas aivan eri tavalla. Juuri nyt odotan kuitenkin vähän kauhuissani huomista ratsastustuntia, se on tämän hetkisen tietoni mukaan viimeinen ratsastustuntini ennen syksyä ja toivon todella, että pelko ei iske vasten kasvojani, en nimittäin tiedä, kuinka uskaltaisin nousta syksyllä jälleen ratsaille, jos viimeinen ratsastustuntini olisi päättynyt pelkoon, tyhmään pelkoon, josta kirjoittaminen tuntui vähän hassulta, minulla kun ei ole kamalasti ollut tapana kirjoittaa epäonnistumisistani oikeastaan yhtään minkään suhteen.

     Luovuttaa minä en kuitenkaan aio, tämä pelko ei tule voittamaan minua.

HETKEN TUNTUI KUIN KAIKKI OLISI PYSÄHTYNYT

 

Viime sunnuntaina kävelimme auringonsäteisiin verhoutuneita katuja Suuruspäähän katsomaan lampaita, jotka olivat saapuneet laitumelleen muutamaa päivää aiemmin, aivan kuten ne ovat saapuneet kaikkina näinä vuosina, joina minä olen asunut tässä kaupungissa. Lampaat laiduntavat aina kesäisin siinä samassa paikassa korkeiden koivujen varjossa Jyväsjärven rannalla ja kaikkina näinä vuosina minut on tehnyt jotenkin aivan suunnattoman onnelliseksi se, että ne laiduntavat niin lyhyen kävelymatkan päässä kotoani. Kaikkina näinä kesinä minä olen kävellyt aina hetkittäin katsomaan niitä, pysähtynyt ihan laitumen aidan viereen hengittämään kesän kauneutta jokaisella hengenvedollani ja vuosi toisensa jälkeen se on tehnyt minut onnelliseksi, niin kovin onnelliseksi, että lähestyessämme sinä sunnuntaina Suuruspään laidunta suunnaton onni tuntui jo kaukaisesti rintalastani alla.

Sinä aurinkoisena ja uskomattoman lämpimänä sunnuntaina lampaat viettivät rauhallista iltapäivää korkeiden koivujen varjossa saapuessamme Suuruspäähän ja minä en voinut olla hymyilemättä itsekseni pysähtyessämme katsomaan niiden rauhallisuutta. Jollain aivan erityisellä tavalla ne rauhoittivat sinä iltapäivänä kai minuakin, saivat rauhattomuuden katoamaan syvältä rintalastani alta ja koko sen viikon rauhattomasti lyöneen sydämeni muuttamaan rytmiään, lyömään tasaisesti kevyessä tuulessa, joka tarttui viikkoa aiemmin leikattuihin hiuksiini. Korkeiden koivujen takana Jyväsjärvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa, ilmassa tuoksui lähestyvä ukkonen ja hetken tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt, kuljimme omenapuiden reunustamaa hiekkatietä ja kuuntelimme tuulen voimistuvan hetkittäin, sinä lämpimänä iltapäivänä voimistuva tuuli tuntui uskomattomalta, lohdulliselta.

 

 

Myöhemmin istuin korkean koivun varjossa keskellä omenatarhaa ja katselin siniselle taivaalle, oli ollut monta päivää aivan uskomattoman kuuma ja minusta oli tavallaan koko päivän tuntunut, että ukkonen lähestyi meitä väistämättä, hitaasti kuin iskeäkseen jonain hetkenä vähän yllättäen. Taivaalle oli alkanut vähitellen kerääntyä tummia pilviä, varmasti ukkospilviä, ajattelin kevyen tuulen tuntuessa kalpeilla kasvoillani ja hymyilin itsekseni kuullessani ukkosen jyrähtävän vaimeasti vain pientä hetkeä myöhemmin sulkiessamme omenatarhan portin takanamme. Sinä iltapäivänä ukkonen ei kuitenkaan iskenyt kunnolla, jyrisi vain hetkittäin jossain kauempana kävellessämme kotiin ja rintalastani alle jäi edelleen tunne lähestyvästä ukkosesta, se tuntui rauhattomuutena jokaisessa hengenvedossani ja hermostuneisuutena käsivarsillani, se tuntui kunnes muutama päivä myöhemmin jyrisi ja salamoi niin, että se tuntui jokaisessa solussani minun istuessani parvekkeella pimeyden laskeutuessa.

 

SIINÄ ON AINA JOTAIN TAIANOMAISTA

 

Toukokuun toisena lauantaina heräsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaasta pikkukaupungista ja hymyilin itsekseni vanhassa parvisängyssäni, sillä olin kaivannut sitä kaikkea niin suunnattomasti, heräämistä vanhassa sängyssäni, karvakuonojen loputtomalta tuntuvaa riemua avatessani huoneeni oven pitkän yön jälkeen ja sitä, että voisin ihmetellä harmaaseen verhoutunutta maisemaa paljain jaloin yöpaidassani kotipihassa. Enemmän kuin mitään olin kuitenkin kaivannut rakkaasta pikkukaupungista metsiä ja rintalastani alla tuntuvaa ääretöntä rauhaa, joten iltapäivällä minä kävelin lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua ympärilläni, istuin aloilleni vanhojen korkeiden kuusten varjoon ja suljin hetkittäin silmäni ihan vain kuunnellakseni, tunteakseni sen valtameren kokoisen rauhan aivan jokaisella hengenvedollani.

Siinä on aina jotain taianomaista, siinä, kuinka rauhaton sydämeni vähitellen rauhoittuu hengittäessäni syvään metsän keskellä puiden humistessa ympärilläni ja sammaleen tuntuessa pehmeältä painaessani käteni siihen. Siinä hetkessä oli aivan kaikki, enkä minä osannut kaivata mitään muuta tuntiessani lempän tuulen koskettavan poskipäitäni kuin kertoakseeni tarinoita vuosikymmenten takaa, tarinoita niistä metsistä ja ikivanhoista puista, jotka ovat nähneet kauniita kevätpäiviä ja armottomia lumimyrskyjä vuosikymmenten ajan. Hetkittäin toivoisin olevani aivan kuin ne ikivanhat puut, oppivani seisomaan rauhallisena aloillani läpi armottomien myrskyjen ja kuuntelemaan, mitä tuulella on minulle kerrottavana, hetkittäin toivoisin olevani kuin ne puut, mietin itsekseni jatkessani matkaani pitkin metsäpolkuja, niitä samoja, joita olen kulkenut viimeisimmät kuusitoista vuotta.

 

 

Pysähdyin hetkittäin katselamaan, kuinka varovaiset autingonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni astuessani sulaneen lumikinoksen jälkeensä jättämään vesilammikkoon vanhojen kuusten keskellä, se on ollut siinä jokaisena keväänä niin kauan kuin muistan, minä mietin hetken kääntyessäni takaisin kotiin. Se oli äärettömän kaunis iltapäivä, huokaisin kiivetessäni myöhään sinä iltana vanhaan parvisänkyyni ja piiloutuessani peittojen alle näkemään unta, jota en muistanut enää aamulla ja jota yritin muistaa ajaessamme seuraavana iltana takaisin Jyväskylän kotiimme juuri ennen pimeän laskeutumista. Oli ihanaa viettää muutama päivä rakkaassa pikkukaupungissa, päästä pitkästä aikaa viettämään aikaa perheeni kanssa ja kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni, mutta ihan yhtä ihanaa oli kuitenkin myös palata kotiimme, katsella parvekkeelta, kuinka vastarannalla kaupunki uinui tummansinisen taivaan alla, nukahtaa lopulta viereen matkasta väsyneenä.