ONNELLINEN ILTAPÄIVÄ JA RAIKUUN SALPA-ASEMA

Tämä viikko on ollut vähintään yhtä kaunis kuin toukokuun ensimmäiset päivät ja sen lisäksi, että olen tehnyt töitä, olen ehtinyt nauttia lämpimistä ja aivan uskomattoman kauniista kevätpäivistä ja auringonsäteistä, jotka ovat olleet kauneimmillaan pari tuntia ennen auringonlaskua, silloin, kun valo on pehmeää ja jättää jälkeensä kauniita varjoja. Niinä hetkinä minä olen istunut kotipihassa katselemassa, kuinka koirat leikkivät keskenään ja kuunnellut, kuinka joutsenet laulavat lentäessään sinisellä taivaalla, ne ovat olleet kovin kauniita hetkiä ja niin ovat valehtelematta olleet nekin, kun minä olen vain vähän ennen auringonlaskua kävellyt koiran kanssa tuttuja katuja ja pysähtynyt aina hetkittäin ihan vain katselemaan niitä tuttuja maisemia, joissa vietin lapsuusvuoteni.

Maanantaina ajoimme työpäiväni jälkeen maailman rakkaimman kanssa ihmettelemään Raikuun salpa-asemaa esittelevää luontopolkua, joka sijaitsee noin 25 kilometriä Kerimäen keskustasta pohjoiseen. Olin käynyt siellä ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, sinä kesänä, kun asuin tämän pikkukaupungin Linnankadulla pienessä valoisassa asunnossani ja kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskuja, mutta en muistanut, että sinne ajaa niin kauan, en muistanut ja ajaessamme pitkin tuntemattomia hiekkateitä nauratti hetken ajatus siitä, että kaikista mahdollisista paikoista olimme valinneet lähteä sinne. Päästessämme perille auringonsäteet häikäisivät silmiäni noustessani viimeinkin autosta, jatkoimme matkaamme jalkaisin luontopolkua pitkin kohti ensimmäistä betonikorsua ja huokaisin itsekseni, kuinka ympärillämme avautuva järvimaisema oli kauniimpi kuin muistin.

Salpalinjaan kuuluvat edelleen näkyvissä olevat kolme betonikorsua, taisteluhaudat sekä kiviesteet rakennettiin pääasiassa talvi- ja jatkosodan välillä vuosina 1940-1941 ja silloin, kun viisi vuotta siten kävin ihmettelemässä kaikkea sitä, olin jollain ihmeellisellä tavalla tavattoman vaikuttunut. Näiden viiden vuoden aikana luontopolkua oli kunnostettu, kaikkiin kolmeen korsuun oli rakennettu uudet portaat sekä putoamista estävät suojakaiteet ja kävellessäni portaita alas ensimmäisen korsun sisäänkäynnille pysähdyin katsomaan, kuinka maailman rakkain kulki edelläni aivan pimeään betonikorsuun. Pysähdyin, enkä yksinkertaisesti uskaltanut mennä sisään, mutta seuraavan kohdalla uskalsin, sillä toisin kuin siinä ensimmäisessä korsussa, toisessa oli toimivat valot ja lattiat eivät olleet aivan kokonaan veden vallassa. Seistessäni hämärässä korsussa katselin, kuinka vuosikymmenien ajan syysmyrskyjen ja kovien pakkasten armoilla seisonut korsu oli alkanut vähitellen rapistua, mutta kuinka kaikesta huolimatta se oli aikoinaan rakennettu niin kestävästi, että se seisoisi aloillaan vielä vuosikymmeniä.

Vielä betonikorsuja vaikuttavampi oli ehdottomasti valtava kivimuuri, joka kulki pitkin rantaviivaa yhtä uljaana kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Pysähdyimme muurille katselemaan edessämme avautuvaa aivan äärettömän kaunista järvimaisemaa ja kuuntelemaan puiden huminaa ympärillämme, sydämessäni tuntui suunnaton rauha, sellainen, jota on vaikea kuvailla sanoin tai kokonaisin lausein ja lintujen laulaessa jossain vähän kauempana vapauttaan hymyilin itsekseni istuessani sammaleen peittämälle kivimuurille. Se oli kovin onnellinen iltapäivä ja ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin nauroimme, kuinka olisimme aiemmin päässeet perille myös ajamatta loputtomalta tuntuvaa hiekkatietä niin kauan, että alkoi tuntua kuin ajaisimme ympyrää, mutta toisaalta se ei haitannut, se oli kaikesta huolimatta ollut onnellinen iltapäivä, ihanan lämmin ja auringonsäteiden täyttämä.

TOUKOKUUN ENSIMMÄISET PÄIVÄT OVAT OLLEET KAUNIITA

Huhtikuun viimeisinä päivänä kävellessäni metsätietä äitini ja koiriemme kanssa hymyilin hetken itsekseni, kun lämpimien auringonsäteiden loisteessa lumihiutaleet putoilivat kevyesti hiuksilleni ja vain hetkeä myöhemmin auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, sitä minä jollain kummallisella tavalla rakastan keväässä, sitä arvaamattomuutta. Sinä samana iltapäivänä näin tämän kevään ensimmäisen kyyn, se nautti kaikessa rauhassa metsätien reunassa kevään lämpimistä auringonsäteistä ja säikähdin niin, että juoksin varmaan kovempaa kuin juoksin pari kuukautta sitten aamuisin bussipysäkille. Pelkään käärmeitä jotenkin aivan suunnattomasti, vaikka todennäköisesti sekään kaunis kyy tuskin olisi tahtonut minulle mitään pahaa, ja sen huhtikuisen hetken jälkeen olen pelännyt aina hetkittäin metsässä kulkiessani näkeväni jossain metsäpolulla tämän kevään toisen kyyn.

Huhtikuu vaihtui toukokuuhun yhtenä kovin rauhallisena yönä ja herätessäni toukokuun ensimmäisenä aamuna auringonsäteet murtautuivat sälekaihtimien lävitse, se oli kaunis aamu, juuri sellainen, jollaiseksi toukokuun ensimmäisen aamun runoihini kirjoittaisin. Kävelimme rantaan nauttimaan kauniista toukokuisesta aamusta, se loiva rantakallio metsän laidalla yksi niistä paikoista, joihin olen vuosien varrella aina palannut rauhoittumaan, yksi niistä paikoista, joihin liittyy enemmän muistoja kuin minä ehtisin koskaan kirjoittamaan. Auringonsäteet häikäisivät silmiäni seistessäni rantakalliolla katsellen koirien juoksevan aina hetkittäin järveen, sen on oltava aivan uskomattoman kylmää vielä, mietin ennen kuin ehdin kokeilla, kuinka kylmää järvivesi oli sinä aamuna ja naurahdin itsekseni, kuinka minä en varmaan tänäkään vuonna uskalla uida kertaakaan. En, vaikka ajatuksena järviveteen sukeltaminen kuulostaa ihanalta, mietin tuulen tarttuessa hiuksiini, sinä aamuna kaikki oli hyvin ja sydämeni rauhallinen, sinä aamuna koko tämä kaunis maailma ympärilläni tuntui olevan rauhallinen, rauhassa.

Sen toukokuun ensimmäisen aamun jälkeen nämä toukokuun ensimmäiset päivät ovat kulkeneet minun ohitseni kuin ohikiitävät autot, mutta samalla jokainen niistä on ollut omalla ainutlaatuisella tavallaan kaunis. On ollut auringonsäteisiin verhoutuneita päiviä ja yksi sateinen sunnuntai, joka sai minut rauhoittumaan herättämällä minut sateen ropinaan peltikatossa, se on yksi rauhoittavimmista äänistä, joita tiedän ja sinä sunnuntai-iltana kävellessäni tuttuja katuja hymyilin itsekseni, kuinka ilma oli sateen jälkeen aivan uskomattoman raikas. Niin, toukokuun ensimmäiset päivät ovat olleet kauniita ja minusta tuntuu, että toukokuu tulee olemaan loppuun asti kaunis, jollain tavalla erityinen, sellainen, että tulen muistamaan sen vielä sitten, kun minä marraskuussa istun pienessä asunnossani katselemassa, kuinka räntäsade piiskaa ikkunalasia ja tuuli riuhtoo puiden latvoja.

HUHTIKUUN VIIMEISINÄ PÄIVINÄ MINÄ RAUHOITUIN

Olen palannut toistaiseksi Savonlinnaan, olen palannut, sillä huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti rakastan pientä valoisaa kotiani Jyväskylässä, on myönnettävä, että minun oma jaksamiseni alkoi vähitellen vaatia sitä, että palaan sellaiseen paikkaan, jossa minä pääsen vähän nopeammin metsään ja rantakallioille rauhoittumaan ja jossa maisema ikkunalasin takana ei rajoitu kerrostaloihin. Tiedän, että olisi varmasti ollut vastuullisempaa jäädä pieneen kotiini Jyväskylässä, mutta katsellessani viime viikolla sitä kerrostalon seinää ikkunalasin takana päätin, että kaikesta huolimatta minun on parempi palata tänne. Maanantaina minä pakkasin tavarani ja palasin työpäivän jälkeen tänne, enkä voisi olla onnellisempi siitä, että kaikesta huolimatta uskalsin tehdä päätökseni.

En tiedä, koska palaan takaisin Jyväskylään ja juuri nyt se tuntuu ihan tavattoman rauhoittavalta ajatukselta. Sen lisäksi, että teen täällä töitä aivan samalla tavalla kuin siinä pienessä kodissani, aion viettää paljon aikaa takapihalta avautuvassa metsässä ja ihmetellä itsekseni, kuinka luonto vähitellen heräilee uuteen kesään. Aion kävellä niille samoille rantakallioille, joille palasin vuosia sitten aina hetkittäin kirjoittamaan muistikirjaani ja katselemaan auringonlaskuja, aion kirjoittaa ja hymyillä, kun lempeä tuuli tarttuu hiuksiini auringonsäteiden häikäistessä silmiäni. Aion nauttia tästä kauniista keväästä, koska tästä tilanteesta huolimatta kevät on täällä kauniimpana kuin se on ollut aikoihin ja se menee ohitse nopeammin kuin uskoisikaan, väistyy kesän koittaessa.



Tiistai-iltana ajoimme vähän ennen auringonlaskua hakemaan puukuormaa, isäni tekee polttopuut talveksi aina omasta metsästämme ja polttopuut on saatava aina keväisin kuivumaan seuraavia talvia varten, ja kävelemään koirien kanssa metsätien toiselle puolelle, jossa metsä jatkuu korkealle kalliolle. Kävellessämme pitkin kaunista metsää ja varovaisten auringonsäteiden hetkittäin loistaessa korkeiden puiden lomasta mietin itsekseni, kuinka siellä minun oli helpompi hengittää, helpompi olla pelkäämättä jokaisella hengenvedollani tätä tilannetta. Samaa minä olen miettinyt monta kertaa tämän viikon aikana, kun olen kävellyt metsissä ja tuntenut, kuinka rauhaton sydämeni on muuttanut rytmiään ja pelko on vähitellen on päästänyt minut otteestaan. Niinä huhtikuun aivan viimeisinä päivinä minä rauhoituin, rauhoituin niin, että se tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani ja solussani.