take my heart and let it bleed

EVA & MANU @ TAVASTIA 07 05 2015

Kuulin tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan toisen albumin ensimmäisen kerran istuessani bussissa matkalla pikkukaupungista tänne, missä raitiovaunut kolisevat hitaasti ohitseni ja ihmiset juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan metroon. Albumi kuulosti silloin niin uskomattoman voimakkaalta, että oli suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärankaa pitkin ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskivät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen musiikista ja siitäkin, että huolimatta kyyneleistä silmäkulmissani musiikki kuiskailee kylkiluideni alla hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Viime syksynä ehdin näkemään yhtyeen kolmesti värivalojen loisteessa uuden albuminsa kanssa ja seisoessani torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa yhtyeen nousevan lavalle olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, eivätkä kyyneleet jääneet silmäkulmiini musiikin kuiskaillessa melankoliaansa ja viimeistään sanojen

how do you know    
if you won't even try?  

 

tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan minä olin musiikin edessä uskomattoman haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Kyynelten virratessa poskipäilleni hymyilin itsekseni tietäen, että murtuneet kylkiluuni paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vauhtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka elämä heittelisi myrskytuulen lailla. Siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka kaikki suojamuurini murtuisivat musiikin voimakkuudesta ja taivas putoaisi niskaani, siinä hetkessä kyyneleet silmäkulmissani kuiskailin ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina ja olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, olin olemassa ainoastaan musiikkia varten. Kävellessäni yöllä kotiin unohduin miettimään, kuinka en koskaan pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja kyyneleistä huolimatta olin jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni. En koskaan pystyisi kuvailemaan sitä, kuinka musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka nimenomaan sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin, äärettömän kaunista ja tukahduttavaa.

tanssii kuin nauraisi maailmalle

kuin kuolisi huomenna ja eläisi tänään

Hän tanssii kuin nauraisi maailmalle, Olavi Uusivirta kuiskaili korvaani kävellessäni yhtenä uskomattoman kauniina sunnuntaina Seurasaareen kukkamekossa hiukset takkuisina, sukkahousuni eivät kuitenkaan olleet rikkinäiset ja auringonsäteet lämmittivät selkärankaani kertoen samalla tarinaansa uskomattoman suuresta onnellisuudesta, silloin minussakin asui onnellisuus. Minä olin käsittämättömän onnellinen auringonsäteistä selkärangassani, kevään ensimmäisistä perhosista olkapäälläni ja riemusta vastaantulevien lasten kasvoilla, olin onnellinen jokaisesta hengenvedostani ja olisin halunnut tanssia jokaisen askeleeni tuntematta yhtäkään negatiivista tunnetta selkärangassani, sillä ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin olevani vapaa.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin minä olin vapaa istumaan raitiovaunussa kaupungin ympärilläni vähitellen herätessä, tanssimaan jokaisen haparoivan askeleeni auringonsäteiden lämmittäessä haurasta selkärankaani ja kuuntelemaan hiljaisuutta nojatessani vanhan hirsitalon seinään, ensimmäistä kertaa kuukausiin minussa asui stressin sijaan käsittämätön onnellisuus. Kävellessäni hiekkateitä sunnuntaiaamun kirkkaudessa mietin, kuinka huolimatta siitä pääsenkö viimeisen kurssitentin läpi minä tulen valmistumaan marraskuussa, minä ihan todella tulen valmistumaan ja minä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen tehnyt jotain, mistä voin olla ylpeä: on nimittäin myönnettävä, etteivät opintoni ole kulkeneet eteenpäin ilman niitä lukemattomia raivokohtauksia ja epätoivoon vajoamista, tämä on ollut tavallaan taistelu ja minä olen voittaja.

  Minä en koskaan luovuttanut, vaikka olisin halunnut.

   Ja tässä minä olen, tuleva tradenomi.

Saatoin erehtyä kertomaan teille valheen, nimittäin ammattiharjoittelu ja opinnäytetyön viimeisteleminen odottavat minua vielä hetkeksi luokseen, mutta ihan oikeasti, minun ei enää koskaan tarvitse istua luennoilla kuuntelemassa katetuottolaskennasta tai kirjoittaa yhtäkään raporttia sisäisestä laskennasta, ei enää koskaan ammattikorkeakoulun aikana ja minä olen siitä käsittämättömän onnellinen. Todellisuudessa minusta tuntuu uskomattomalta kirjoittaa tästä aiheesta, en nimittäin ole kirjoittanut oikeastaan mitään opinnoistani kolmen ammattikorkeakouluvuoteni aikana ja kirjoittaessani tätä tekstiä olen naurahtanut moneen otteeseen itselleni, mutta toisaalta en koskaan ole osannut määritellä itseäni tulevan ammattini kautta ja tässä blogissa esiintyvä minä on tavallaan kaikkea muuta kuin tradenomi, täällä ei puhuta tilinpäätöksistä ja sijoittamisesta.

Täällä ei koskaan tulla puhumaan rahasta, mutta palataan siihen Olavi Uusivirran äärettömän ihanaan biisiin, joka kuiskaili korvaani avojaloin ja ylpein, kaiken näkevin silmin / hän laulaa kuin kuolisi huomenna ja eläisi tänään kävellessäni hiekkateitä käsittämättömän onnellisena. Olavi Uusivirtahan on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan kesämusiikkia ja tämä huhtikuun lopussa ilmestynyt biisikin kuuluu ehdottomasti niihin uskomattoman kauniisiin hetkiin, kun kesäöisin kotimatkoilla on pysähdyttävä rantaan kuuntelemaan musiikkia ja laulamaan ilmaan suunnatonta rakkauttaan, tämän biisin myötä minä julistan,

että kesä voi tulla, kesä ja ampiaiset,  

vaikka pelkään jälkimmäisiä hullusti.