RADIO CITY 30 VUOTTA

WALTARI @ NOSTURI 29 04 2015

Huhtikuun kymmenentenä naurahten kerroin, kuinka olen valitettavan usein keskiviikkoisin valinnut mennä sijoitustoiminnan luennon sijaan värivalojen loisteeseen rakastamaan musiikkia ja kuinka huhtikuun lopussa joutuisin juoksemaan suoraan kurssitentistä Nosturille, johon Jonne von Hertzen sitten vastasi kertomalla soittoajan olevan vasta lähempänä puoltayötä, koska juhlassa esiintyy myös esimerkiksi Waltari. Jäin silloin miettimään, että tutusta nimestään huolimatta en oikeastaan tiedä kyseisestä yhtyeestä mitään ja ehkä pitäisi tutustua yhtyeen musiikkiin ennen tätä suurta juhlapäivää, mutta mitähän sitten tapahtuikaan: yhtenä yönä päätin ottaa työkseni tutustua yhtyeen musiikkiin tarkemmin ja ensimmäisen biisin kohdalla ymmärsin, ettei yhtye olekaan itselleni millään tavalla vieras. Waltari nimittäin kuuluu niihin yhtyeisiin, joista olin aikoinaan äärimmäisen innoissani valvoessani öisin auringonnousuun saakka musiikki seuranani ja joiden avulla minä rakensin itseni uudelleen itsetuntoni kadottua koulukiusaamisen seurauksena johonkin tuntemattomaan.

Seisoessani huhtikuun lopussa värivalojen loisteessa Waltarin noustessa lavalle mietin, kuinka ylipäätään on mahdollista unohtaa kuunnelleensa jotain yhtyettä aikoinaan huomattavan paljon? Toisaalta on myönnettävä, että kuuntelen nykyään naurettavan harvoin mitään metallimusiikkiin luettavaa musiikkia, vaikka kyseinen tyylilaji lukemattomine suuntauksineen on vaikuttanut elämääni aikoinaan uskomattoman paljon ja tavallaan luonut pohjan nykyiselle musiikkimaulleni: minä olen huomannut rakastuvani edelleen musiikissa samoihin asioihin kuin esimerkiksi silloin kahdeksan vuotta sitten ja innostuvani tavanomaista enemmän kuullessani sattumalta esimerkiksi jotain melodista death metallia, ehkä nimenomaan siksi innostuin niin suunnattomasti Waltarin noustessa lavalle. Siinä hetkessä oli todellista vaarallisuutta, musiikki tuntui tunkeutuvan suoraan luuytimeeni ja minä olisin tahtonut huutaa kovempaa kuin olisin koskaan kahdeksan vuotta sitten uskaltanut huutaa, siinä hetkessä minussa asusti vaarallisuus vaaleiden hiukseni alla. 

Waltari sai taas hetkellisesti muistamaan, 

miltä musiikki aikoinaan tuntui ja mihin 

minä alunperin musiikissa rakastuin.   

     

VON HERTZEN BROTHERS @ NOSTURI 29 04 2015

Waltarin jättäessä värivalot taaksensa minussa asui vaarallisuuden lisäksi uskomaton onnellisuus, katselin yleisömeren hitaasti vaihtuvan rauhallisempaan ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka olenkaan onnekas päästessäni kokemaan tällaisia tunteita värivalojen loisteeseen, aivan järjettömän onnekas. Viimeistään siinä hetkessä, kun Von Hertzen Brothers saapui värivaloihin saaden musiikin tunkeutumaan syvälle sydämeeni ja särkemään jokaisen suojamuurini voimakkuudellaan, ymmärsin joutuvani pian luopumaan niistä tunteista tai vähintäänkin saavani kokea niitä huomattavasti harvemmin kuin nykyään: olen kirjoittanut siitä, kuinka uskomattoman paljon nimenomaan livemusiikki itselleni merkitsee ja siksi on myönnettävä, että vaikeinta pikkukaupunkiin muuttamisessa on siitä luopuminen. Livemusiikista on tullut itselleni henkilökohtaisesti tavallaan henkireikä ja rehellisesti sanottuna en oikeastaan tiedä, millaista elämästäni tulee ilman sitä

   tai kuinka uskomatonta onnellisuuteni on 

   esimerkiksi kesäkuun lopussa päästessäni 

   kokemaan tämän taas hetkeksi   

tai oikeastaan minä en tiedä mitään siitäkään, kuinka sanoinkuvaamattoman hyvältä livemusiikki kuulostaa esimerkiksi keikattoman kuukauden jälkeen. Sen kuitenkin tiedän, että hukkuessani musiikkiin huhtikuun lopussa Von Herzen Brothersin löytäessä jokaisen avoinaisen haavani kalpeilta käsivarsiltani ja kaikista rikkinäisimmän salaisuuteni sydämestäni musiikki kuulosti juuri niin suunnattoman hyvältä, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni ainoastaan siitä onnellisuudestani ja loputtomasta rakkaudestani. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen rakastin niin järjettömän paljon, ettei sille tunteelle riittäisi yksikään keskeneräinen lauseeni tai rakkausrunoni, se kulki väreinä kalpealla ihollani ja salamaniskuina selkärangassani, silloin se oli enemmän kuin ennen ja mitä Radio Cityyn tulee, minun on onniteltava syntymäpäivän kunniaksi.

  Teette hienoa työtä tyypit.  

Mitä on mielenkiintoinen popmusiikki vuonna 2015?

ANTTI TUISKU @ PRESSA 24 04 2015

Miltä kuulostaa oikeasti mielenkiintoinen suomalainen popmusiikki vuonna 2015? Vaikka tämä on tavallaan mielipidekysymys, voin kertoa teille, että tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekee vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, eikä yhdentoista vuoden takainen fanityttö voisi oikeastaan olla yhtään ylpeämpi sanoessaan näin. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin yksitoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni tavallaan fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona tämän artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin saman debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Kyseinen debyyttialbumi oli aikoinaan itselleni uskomattoman tärkeä ja ehkä nimenomaan siksi albumi on jäänyt kummittelemaan salaisille soittolistoilleni, kirjoittaessani tätä olen päätynyt kuuntelemaan albumin kahteen kertaan vain huomatakseni, että muistan albumin ensimmäisestä raidasta viimeiseen sanatarkasti. Jos omistaisin albumin edelleen fyysisenä kopiona, se olisi todennäköisesti äärimmäisen kärsineen näköinen lukemattomien soittokertojen ansiosta, mutta valitettavasti joudun kuuntelemaan albumia Spotifystä, enkä minä todellakaan tullut kertomaan teille tästä ensimmäisestä albumista tai siitäkään, kuinka on laulettava mukana jokaisessa biisissä. Tulin kertomaan teille siitä, kuinka Antti Tuisku on tällä hetkellä ehdottomasti mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia ja kuinka yhtenä iltana suunnattiin Disco Ensemblen keikan jälkeen katsomaan kyseistä artistia värivalojen loisteeseen,

  siellä nimittäin vihdoin ymmärsin, että muutos on välillä hyvästä.

Kuulin Antti Tuiskun musiikkia ensimmäisen kerran värivaloissa yksitoista vuotta sitten Savonlinnasalissa ja muistan elävästi, kuinka jonotettiin ovien aukeamista päästäksemme eturiviin katsomaan kaikista suurinta rakkauttamme: siitä hetkestä minä olen muuttunut uskomattoman paljon ja niin on kyseinen artistikin, mutta seisoessani pikkusiskoni vieressä yksitoista vuotta myöhemmin Antti Tuiskun aloittaessa keikkansa kaikki tuntui olevan ennallaan paitsi musiikki, se oli kokenut ansaitsemansa muutoksen. Itse henkilökohtaisesti pelkään suuria muutoksia musiikissa ja on myönnettävä, että kuullessani Antti Tuiskun tulevan albumin ensimmäisen singlelohkaisun istuessani ensimmäisen kerran helmikuussa bussissa matkalla Tampereelle katsomaan Santa Cruzia, en osannut suhtautua biisiin tavalla, jonka se todella olisi ansainnut: tavallaan se, että singlelohkaisu poikkesi artistin muusta tuotannosta niin vahvasti, sai kyseenalaistamaan kyseisen biisin kokonaisuudessaan ja säikähtämään muutosta, jota olin osannut odottaa.

Pääsikö peto sitten lopulta irti? Kyllä.  

Peto on irti oli nimittäin tämän nimenomaisen keikan avausbiisi ja toimi niin uskomattoman hienosti, että olin ainoastaan sitä valtameren kokoista sanattomuutta: sen lisäksi, että olin turhaan kyseenalaistanut biisin kokonaisuudessaan, olin tavallaan epäonnistunut arvioimaan musiikin toimivuutta. Kyseinen biisi todistaa itselleni henkilökohtaisesti sen, että muutokset musiikissa eivät välttämättä aina olekaan negatiivisia ja on myönnettävä, että tässä tapauksessa muutos toi mukanaan jotain sellaista, mitä monet eivät olisi uskaltaneet lähteä edes yrittämään. Ensimmäistä singlelohkaisua seurannut Blaablaa (En kuule sanaakaan) puolestaan tuntuu toimivan oivallisena jatkona edeltäjälleen, mutta samalla se on äärettömän hieno voimabiisi ja värivalojen loisteessa sanat paan täysille luureihin sen laulun jonka voima vie mut mukanaan / moi teille kaikille / senkun huutelette harmi kun en kuule sanaakaan onnistuivat tässä voimabiisin tehtävässään niin vahvasti, että oli huudettava jokaisella hengenvedollaan ja nostettava kädet ilmaan. Vuonna 2015 mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia on ehdottomasti Antti Tuisku, eikä todellakaan vähiten siksi, että kyseinen mies uskaltaa ottaa riskejä tehdessään musiikkia ja luottaa itseensä kaikissa niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi allekirjoittanut päätyisi kyseenalaistamaan päätöksiä. On sanomattakin selvää, että odotan suunnattoman innoissani toukokuun lopussa julkaistavaa albumia, se saattaa nimittäin olla yksi tämän vuoden parhaimmista kotimaisista julkaisuista ja toisin kuin Antti Tuiskun debyyttialbumi, tämä tulee löytymään fyysisenä kopiona levyhyllystäni.

 Riskien ottaminen, uuden kokeileminen ja ristiriitaiset mielipiteet,
 niistä rakentuu mielenkiintoinen popmusiikki armon vuonna 2015

   ja siksi suosittelen kuuntelemaan Anttia.

this is my head exploding // disco ensemble tavastialla

DISCO ENSEMBLE @ TAVASTIA 24 04 2015

Disco Ensemble on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, johon rakastuin aikoinaan taistellessa itseni kanssa tai itseäni vastaan, ehkä nimenomaan siksi kyseisestä yhtyeestä tuli itselleni niin uskomattoman tärkeä. Olen huutanut suunnatonta vihaani kotimatkoilla aamuöisin ja itkenyt loputonta toivottomuuttani viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen Disco Ensemblen soidessa taustalla, mutta olen myös purkanut ylitsevuotavaa rakkauttani tämän yhtyeen musiikkiin todennäköisesti suuremmalla intensiteetillä kuin minkään muun yhtyeen musiikkiin, enkä oikeastaan edes tiedä, että miksi. Tämä yhtye on kulkenut mukanani uskomattoman kauan, olen hukkunut sinisten värivalojen loisteessa loputtomaan onnellisuuteeni, huutanut siitä ylitsevuotavasta rakkaudesta ja antanut musiikin viedä mukanaan toiseen todellisuuteen, mutta vaikka rakkauteni on yhtyeeseen on kestänyt albumi toisensa jälkeen, on yksi albumi ollut ylitse muiden.

Kirjoitin viime syksynä yhtyeen toisesta pitkäsoitosta suhteellisen ylistävin sanankääntein ja vaikka tuntuu tavallaan tarpeettomalta kirjoittaa siitä uudelleen, on sanottava, että kyseinen albumi on itselleni edelleen yksi rakkaimmista albumeista. First Aid Kit on itselleni nimenomaan albumi, joka sai minut rakastumaan aikoinaan yhtyeen musiikkiin: minä olin äärettömän rikkinäinen ihminen, kirjoitin omaa toivottomuuttani keskeneräisin lausein ruutupaperin reunaan ja ymmärtämättäni taistelin jatkuvasti itseäni vastaan kaikessa, siksi tuntui käsittämättömän turvalliselta kuulla kyseisen albumin avausraidan ensimmäiset sanat. Siitä hetkestä lähtien kyseinen albumi on kuulunut elämääni äärimmäisen vahvasti ja vuosien mittaan siitä on tullut nimensä mukainen, uskomattoman tärkeitä sanoja vaikeimpina hetkinä ja vaikka ne kyyneleet löytävät hetkittäin tiensä silmäkulmiini, tämän albumin jälkeen ei ole mitään kysyttävää. Eikä mitään kysyttävää ollut silloinkaan, kun musiikki veti armottomasti turpaan Disco Ensemblen noustessa värivalojen loisteeseen eräänä perjantai-iltana Tavastialla ja yhtyeen toisen albumin avausraidan sanat

i've been trying to shape up  

shape up and raise hell  

but it's so hard to wake up  

'cause baby, i ain't well  

iskivät kasvoilleni niin sanoinkuvaamattomalla voimalla, että uskoin palanneeni omassa elämässäni vuosia taaksepäin, enkä pelkästään siksi, että yhtye kuulosti vähintään yhtä uskomattomalta kuin silloin aikoinaan rakastuessani siihen. Siinä hetkessä minä olin järjettömän vahvasti elossa, huusin jokaisella hengenvedollani ääntäni käheäksi ja kyyneleet silmäkulmassa olin yksinkertaisesti niin äärimmäisen onnellinen, ettei kaikki maailman keskeneräiset lauseetkaan pystyisi enää kuvailemaan sitä tunnetilaa: siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista surumielisyyttä ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, että pystyin ainoastaan nostamaan käteni ilmaan ja huutamaan ääntäni käheäksi. Silloin minun oli myönnettävä itselleni, ettei mikään muu yhtye koskaan pystyisi samaan värivalojen loisteessa, mikään muu yhtye ei yksinkertaisesti saa yleisömerta hukkumaan yhtä vahvasti euforiaansa ja loputtomaan rakkauteensa, eikä mikään muu yhtye saa tuntemaan sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, enkä nyt tarkoita sellaista nostalgian aiheuttamaa yhteenkuuluvuutta. Disco Ensemble oli jotain sellaista, mille sanat eivät koskaan riittäisi ja kävellessäni myöhemmin samaisena iltana seuraavalle keikalle tiesin, että illan mustelmat tulivat nimenomaan tämän yhtyeen keikalta, eikä minua haitannut. Se oli mustelmien arvoista.