Viime viikkoina valvoessani keskellä yötä pienen ihmisen kanssa olen aina hetkittäin pysähtynyt muistelemaan yötä, kun pieni ihminen oli juuri syntynyt. Sinä kesäkuisena yönä minä valvoin sairaalasängyssä saamatta unta, vaikka en ollut nukkunut kunnolla yli vuorokauteen, olin vain hetkeä aiemmin nostanut lohduttomaan itkuun heränneen vastasyntyneen pienen ihmisen viereeni ja kuuntelin, kuinka hän tuhisi siinä tyytyväisenä. Siinä hän oli turvassa, oman äitinsä lähellä, se oli silloin ja on edelleen hänelle turvallisin paikka tässä maailmassa.
Se on minun elämäni tärkein tehtävä, olla hänen äitinsä, hänen turvapaikkansa ja valvoessani viime viikkoina keskellä yötä hänen kanssaan olen pysähtynyt siihen ajatukseen, kulkenut rauhallisin askelin ympäri hämärää kotiamme pieni ihminen sylissäni. Siihen hän on lopulta aina nukahtanut ja vielä ennen kuin olen laskenut hänet omaan sänkyynsä olen katsellut niitä pieniä kasvoja, tuntenut, kuinka kyyneleet tarttuvat omiin silmäkulmiini.
Äidin oma pieni ihminen, on vieläkin vaikea ymmärtää,
kuinka valtavasti on mahdollista rakastaa.
Lähetä kommentti