Istuin pimeässä keittiössä ja katselin, kuinka jostain verhojen raosta autojen valokeilat risteilivät valkoisilla seinillä. Sataman liikennevalot vaihtuivat punaisesta vihreään, yksinäinen auto jatkoi matkaansa sillalle ja minä mietin, kuinka me olimme olleet edellisenä iltana ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen nauttimassa musiikista yleisömeren keskellä ja istuneet vuorokauden vaihteessa ravintolalaivan kannella sataman valojen loisteessa.
Mikroaaltouunin kello näytti aikaa, 02:22.
Näin unta mökistä, jonka kuistilla istuimme viisi vuotta sitten kahdestaan kuuntelemassa hiljaisuutta ja jonka viereisellä metsätiellä tanssin sateen jälkeen, unessa siellä oli kaikki hyvin. Syksyn lähestyessä olen huomannut kaipaavani sinne enemmän kuin mihinkään muualle ja palaavani unissani kävelemään pitkin hiljaisia hiekkateitä ja istumaan laiturille ruskaan verhoutuneiden lehtien tanssiessa tuulessa, se oli ainutlaatuisen rakas paikka.
Aamulla kävelimme pienen ihmisen kanssa omenatarhaan poimimaan omenoita ja katsellessani hänen kävelevän vähän horjuvin askelin ympäri omenatarhaa omena kädessään tuntui uskomattomalta ajatella, että vasta viime syksynä hän nukkui vaunuissaan kävellessäni pitkin ruskaan verhoutuneita katuja. Olisinpa saanut viedä hänet mökille ihmettelemään syksyä, ruskaan verhoutuvaa luontoa ja tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä, hiljaisuutta, joka tuntui syvällä rintalastan alla takkatulen tanssiessa lasin takana ja pimeyden laskeutuessa maiseman ylle.
Kotiin palatessamme keitin teetä, sytytin kynttilöitä ja neuloin loppuun viime marraskuussa aloittamani pienen ihmisen villasukat, ei menisi enää kauan, että kumisaappaisiin olisi laitettava villasukat pysyäkseen lämpimänä syyssateiden alkaessa ja pienen ihmisen päästessä ihmettelemään ensimmäistä kertaa elämässään kuralätäköitä.
Ehkä ensi yönä saamme enemmän unta, toivoin.
Lähetä kommentti