Kaksi vuotta sitten yhtenä valoisana kesäkuisena päivänä odottaessani sämpylätaikinan kohoamista kävelin pitkässä kesämekossani silloin vielä vähän tuntemattomia katuja pitkin katsomaan lampaita, jotka olivat hetki sitten saapuneet kesäksi laiduntamaan Suuruspäähän, istuin aidan vieressä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja hymyilin itsekseni, kuinka tavattoman onnelliseksi se hetki minut teki. Nyt kaksi vuotta myöhemmin, yhtenä päivänä istuin sen maailman rakkaimman luona, kun päätimme lähteä katsomaan niitä samoja Suuruspäässä kesäisin laiduntavia lampaita ja hetkeä myöhemmin auringonsäteet lämmittivät olkapäitäni kävellessäni Kuokkalan katuja, oli yksi niistä sellaisista päivistä, kun kesä oli kauneimmillaan. Niitä päiviä on ollut viimeisimmän kuukauden aikana paljon, oikeastaan niin paljon, että hetkittäin olen vain toivonut viilentävää sadetta, mutta sinä päivänä kävellessäni Jyväsjärveä kiertävää rantaraittia olin onnellinen siitä säästä, siitä kesän uskomattomasta kauneudesta ja auringonsäteistä, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni.
Löytäessämme lopulta lampaiden laidunten luokse hymyilin kuin en olisi koskaan hymyillyt, tuntui hetken kuin olisin ollut taas lapsi, niin onnellinen minä olin nähdessäni sympaattiset lampaat, jotka olivat siirtyneet korkeiden koivujen varjoon suojaan auringonsäteiltä. Suhteellisen viisaita eläimiä, minä hymähdin itsekseni seistessäni laidunta kiertävän aidan vieressä ja ikuistaessani hetkeä kamerani muistikortille, lampaat näyttivät nauttivan kesäpäivän kauneudesta yhtä paljon kuin minäkin, jostain kaukaa lähestyvä sade tuoksui jo hentona tuulessa ja koivujen varjostaman laitumen takana Jyväsjärvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa. Kaikki oli hetken aloillaan, katselin kahden lampaan nauttivan auringonsäteistä vähän kauempana laitumella ja laskin kameran hetkeksi käsistäni, oli tavallaan käsittämättömän hyvä olla, sydämessä ihan loputon rauha ja vieressä ihminen, joka piteli käsissään toista kameraani, katseli hetkittäin linssin lävitse kaikkea sitä samaa maisemaa, joka teki minut kovin onnelliseksi siinä lämpimän kesäpäivän rauhallisuudessa.
Kävellessämme myöhemmin takaisin keskustaan Kuokkalan siltaa pitkin tuulenhenkäys tarttui varovaisesti hiuksiini, auringonsäteet piiloutuivat hetkittäin pilviverhon taakse ja pysähtyessämme hetkeksi istumaan satamaan hymyilin taas kuin en olisi koskaan hymyillyt. Laineet löivät hitaasti venelaitureihin, ohikulkijoiden kasvoille tuntui jääneen sama onnellisuus kuin minunkin ja jatkaessamme lopulta matkaamme sen maailman rakkaimman luokse odotin sadetta, joka ei sitten kuitenkaan ehtinyt kastella hiuksiani, tuuli tarttui uuden mekkoni helmaan ja minä en osannut kuin hymyillä.
Lähetä kommentti