Viimeisimmän kuukauden aikana on tapahtunut paljon, on tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet hymyilemään, mutta myös asioita, jotka ovat muuttaneet elämääni aivan suunnattomasti. Vielä tasan kuukausi sitten minä istuin rakkaassa pikkukaupungissa, katselin koiranpentujen leikkivän aamuauringossa ja kävelin hetkittäin takapihan metsässä kameran kanssa, mutta lopulta, niiden ainutlaatuisten koiranpentujen kanssa viettämieni viikkojen jälkeen matkustin toukokuun puolivälissä takaisin Jyväskylään ensimmäistä kertaa tänä vuonna niin, että tiesin jääväni tänne pidemmäksi aikaa ja se tuntui niin hämmentävältä, etten osannut bussimatkalla oikein ajatella mitään, olen nimittäin viettänyt suurimman osan tästä vuodesta pikkukaupungin rauhallisuudessa ja tänne palaaminen on tuntunut joka kerta yhtä vieraalta. Tänne minä kuitenkin silloin toukokuun puolessavälissä palasin tietäen, etten olisi palaamassa pikkukaupunkiin ennen juhannusta, istuin ilta-auringon lempeässä valossa parkkihallin katolla ja heti seuraavana aamuna kävelin Tourujoen kautta töihin.
Minä olin ollut siitä kahden vuoden takaisesta joulukuisesta päivästä, kun seisoin Metropolian Myyrmäen kampuksen auditoriossa ja valmistuin tradenomiksi, asti työtön ja hakenut töitä aktiivisesti niitä kuitenkaan saamatta. Vaikka minä en istunutkaan niitä kahta vuotta kotona tekemättä mitään, olin kuitenkin ihan jatkuvasti ahdistunut ja stressaantunut työttömyydestäni, eivätkä sanat riitä kuvailemaan sitä, kuinka hyvältä tuntui kävellä sinä toukokuisena aamuna töihin tai kuinka hyvältä tuntui yhtenä yönä kävellä maailman rakkaimman luokse seitsemäntoista tunnin työpäivän jälkeen (enkä minä todellakaan normaalisti tee niin pitkiä työpäiviä, meillä vain oli yksi sellainen suhteellisen suuri ja hieno tapahtuma), kaikkensa antaneena ja tietäen, että teen sellaista työtä, josta oikeasti nautin. Sellaista työtä, joka oikeasti merkitsee minulle todella paljon ja työtä, jossa minulla on edes pieni mahdollisuus vaikuttaa sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät. Niin, paljon on tapahtunut, mutta minä olen kovin onnellinen siitä kaikesta ja kun kävelin sen maailman rakkaimman kanssa näiden valokuvien jälkeen Lutakossa hymyilin tyhmästi, koska en vain yksinkertaisesti muutakaan voinut, niin onnellinen olin. Niin onnellinen minä olen myös nyt, elämä menee juuri nyt ainoastaan oikeaan suuntaan.
Minä olin ollut siitä kahden vuoden takaisesta joulukuisesta päivästä, kun seisoin Metropolian Myyrmäen kampuksen auditoriossa ja valmistuin tradenomiksi, asti työtön ja hakenut töitä aktiivisesti niitä kuitenkaan saamatta. Vaikka minä en istunutkaan niitä kahta vuotta kotona tekemättä mitään, olin kuitenkin ihan jatkuvasti ahdistunut ja stressaantunut työttömyydestäni, eivätkä sanat riitä kuvailemaan sitä, kuinka hyvältä tuntui kävellä sinä toukokuisena aamuna töihin tai kuinka hyvältä tuntui yhtenä yönä kävellä maailman rakkaimman luokse seitsemäntoista tunnin työpäivän jälkeen (enkä minä todellakaan normaalisti tee niin pitkiä työpäiviä, meillä vain oli yksi sellainen suhteellisen suuri ja hieno tapahtuma), kaikkensa antaneena ja tietäen, että teen sellaista työtä, josta oikeasti nautin. Sellaista työtä, joka oikeasti merkitsee minulle todella paljon ja työtä, jossa minulla on edes pieni mahdollisuus vaikuttaa sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät. Niin, paljon on tapahtunut, mutta minä olen kovin onnellinen siitä kaikesta ja kun kävelin sen maailman rakkaimman kanssa näiden valokuvien jälkeen Lutakossa hymyilin tyhmästi, koska en vain yksinkertaisesti muutakaan voinut, niin onnellinen olin. Niin onnellinen minä olen myös nyt, elämä menee juuri nyt ainoastaan oikeaan suuntaan.
Lähetä kommentti