Viimeiset pienessä oopperakaupungissa viettämäni päivät olivat tavallaan aivan sanoinkuvaamattoman kauniita, auringonlaskut verhosivat maisemaa harmoniaan kauniimmin kuin pitkään aikaan ja kivenlohkareet rintalastani alta murtuivat laineiden lyödessä hitaasti rantakallioon, katselin maisemaa paljon linssin lävitse ja vaikka nautinkin siitä suunnattomasti, nautin myös siitä, kuinka maailman rakkain ihminen tarttuu hetkittäin kameraani. Katselee minua linssin lävitse, pyytää liikkumaan toiseen suuntaan saadakseen sen paremman kuvan ja katsellessaan minun valokuvaavan sanoo, että veden rajasta saisi varmasti uskomattomia kuvia ja kokeile vielä pidemmällä valotusajalla, tahdon nähdä, miltä näyttäisi niin. Ennen parisuhdetta kuvittelin, ettei sillä olisi mitään merkitystä, kiinnostaisiko toista sellaiset asiat, joita minä rakastan enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää, kuvittelin jostain syystä, että tahtoisin pitää esimerkiksi valokuvaamisen vain itselläni, sillä kameran kanssa liikkuminen oli ollut viimeisimmät vuodet kovin yksinäistä ja tavallaan olin nauttinut siitä aivan suunnattomasti, se oli ollut vain minun maailmani.
Ei se sitten ollutkaan aivan niin, on nimittäin yksinkertaisesti maailman parasta, kun se maailman rakkain ihminen hetkittäin kysyy, voisiko hän puolestaan nyt valokuvata tai tarvitseeko ottaa kuvia blogia varten, niinä hetkinä minä rakastan aina vähän enemmän kuin tavallisesti. Viimeisinä päivinä pikkukaupungissa minä rakastin enemmän kuin olen koskaan rakastanut, istuin tuulenhenkäysten tarttuessa hetkittäin armottomina hiuksiini ja katselin laineiden lyövän hitaasti rantakallioon maailman rakkaimman ihmisen valokuvatessa takanani, sanomatta ensimmäistäkään sanaa vannoin itselleni, että jonain päivänä annan mahdollisuuden asioille, joita tämä maailman rakkain ihminen rakastaa enemmän kuin minä pystyisin koskaan käsittämään, mahdollisuuden, vaikka tiedän vain raivostuvani heti osaamattomuuteni ansiosta ja menettäväni hermoni mahdollisesti pahemmin kuin valokuvaamisen kanssa koskaan olen menettänyt. Se on paljon sanottu, sillä kaikista näistä vuosista kameran takana ja kaikesta tästä loputtomasta rakkaudesta huolimatta valokuvaaminen raastaa hermojani hetkittäin vieläkin vähintään niin suunnattomasti, että vannon itselleni, etten enää koskaan koske ensimmäiseenkään kameraan tai editoi ensimmäistäkään valokuvaa.
Lähetä kommentti