Viime yönä istuin taas vaihteeksi parkkihallin katolla maailman rakkaimman ihmisen kanssa, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa linssin lävitse ja kerroin, kuinka aikoinaan rakastin öisessä pimeydessä valokuvaamista aivan suunnattomasti ja kuinka rakastan varmaan edelleen, en vain ole tämän viimeisimmän vuoden aikana jostain tuntemattomasta syystä enää seikkaillut kamerani kanssa öisin. Kerroin, kuinka hetkittäin ikävöin valokuvaamista enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella ja unohduin sitten miettimään, kuinka käsittämättömän suuri osa minua valokuvaaminen aikoinaan lopulta oli ja kuinka suuren osan minä kadotin itsestäni kadottaessani rakkauteni valokuvaamista kohtaan. Enkä edes koskaan kokonaan kadottanut sitä, tavallaan vain unohdin elämäni muuttuessa lyhyessä ajassa niin suunnattomasti, mietin nojatessani kaiteeseen katsellessani junien seisovan raiteillaan öisessä rauhallisuudessa ja havahduin maailman rakkaimman koskettaessa varovaisesti olkapäätäni yön rauhallisuudessa.
Siinä hetkessä öisen taivaan alla parkkihallin katolla elämä oli uskomattoman kaunista ja en osannut kuin hymyillä tyhmästi, vaikka elämä onkin viimeaikoina tuntunut olevan kuin sumuista unta, tiedättehän tavallaan sellaista, että kaikesta uskomattomasta kauneudesta huolimatta mistään ei tunnu saavan kunnolla otetta, elämä kulkee eteenpäin kuin pikajuna ja ohikiitävästä maisemasta on mahdotonta erottaa mitään. En oikeastaan edes tiedä, mistä se tunne johtuu, mutta sen minä kuitenkin tiedän varmemmin kuin mitään pitkään aikaan, että siitä tunteesta tahdon päästä eroon, tahdon vaihtaa pikajunasta kävelemiseen ja tuntea aivan jokaisessa hengenvedossani sen, mitä ympärilläni tapahtuu. Tahdon katsella linssin lävitse pimeyteen verhoutunutta kaupunkia, tarttua maailman rakkainta ihmistä kädestä kotimatkalla ja istua aivan hiljaa, kuunnella rauhallisuutta kaupungin uinuessa harmoniassaan aamuyön ensimmäisinä tunteina, elää nimenomaan juuri siinä hetkessä kadottamatta sekuntiakaan, nähdä kaiken selkeästi.
Nämä tekstit ovat alkaneet muistuttaa toisiaan, enkä jaksa enää uskoa, että kyse olisi ainoastaan väsymyksestä tai stressistä, minä en vain yksinkertaisesti enää usko, että ne saisivat minut kulkemaan tahtomattani näin vahvasti sumussa, mutta olipa kyse ihan mistä tahansa, huomenna matkustan kamerani kanssa seikkailemaan Helsinkiin ja tuntemaan aivan jokaisessa hengenvedossani sen, miltä tuntuu olla olemassa hetkessä. Hukkumaan raitiovaunujen kolinaan, hymyilemään tyhmästi jokaiselle vastaantulijalle Aleksanterinkadulla ja matkustamaan sitten Vehkalaan katsomaan, kuinka yksi suurimmista musiikkirakkauksistani nousee värivalojen loisteeseen. Suhteellisen paljon puhuttu The Rock Fest, jonka päälavalle muuten nousee parin tunnin päästä paljon puhuttu Rammstein, on tänään lukemani mukaan herättänyt suuria tunteita huonojen järjestelyjensä ja parin kilometrin jonojen vuoksi, mutta toisaalta mitä oikeastaan voidaan edes odottaa, kun järjestetään ensimmäistä kertaa festivaali ja kaikista maailman bändeistä otetaan pääesiintyjäksi Rammstein? Tottakai siellä on käsittämättömät jonot ja kaikki aivan äärettömän hidasta, mutta tavallaan uskon, että huomenna tilanne on toinen ja sitäkin enemmän uskon, että Evanescence tulee olemaan jotain sellaista, minkä kuvailemiseen sanat tai edes kokonaiset lauseet eivät tule koskaan riittämään.
Lähetä kommentti