ROCKFEST, RAKKAUS JA EVANESCENCE

Vantaan Vehkalassa kesäkuun toisena viikonloppuna ensimmäistä kertaa järjestetty Rockfest on todennäköisesti yksi niistä festivaaleista, joista tullaan todennäköisesti puhumaan vielä pitkään, eikä se johdu pelkästään siitä, että tämän kaksipäiväisen festivaalin pääesiintyjinä nähtiin Rammstein ja Evanescence. Olen elämäni aikana kokenut aivan uskomattomia hetkiä festivaalien leirintäalueilla, huutanut ääntäni käheäksi Placebon soittaessa päälavalla ja seisonut yleisömeren keskellä vesisateessa vieraassa kaupungissa vain nähdäkseni Von Hertzen Brothersin pitkästä aikaa, olen turhautunut loputtomalta tuntuneeseen ihmismäärään yrittäessäni päästä pois festivaalialueelta hetkeä ennen Rammsteinin keikkaa, kävellyt mutaisissa kengissäni leirintäalueelle heinäkuun yllättävässä kylmyydessä ja herännyt seuraavana aamuna aivan uskomattoman kuumasta teltasta hiukset takkuisina. Olen tuntenut kyyneleet silmäkulmissani Ellie Gouldingin noustessa lavalle, tanssinut rantahiekan tunkeutuessa kenkiini ja todistanut sitä hetkeä, jolloin festivaalikansa suuntasi viimeisen kerran pois Puustockin porteista, mutta kaiken tämän kokemani ja todistamani jälkeen tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Rockfest onnistui yllättämään allekirjoittaneen.

Rockfest on valehtelematta festivaali, jonka itse henkilökohtaisesti olisin jättänyt mieluusti väliin, ellen olisi viime joulukuussa lukenut uutista, jossa mainittiin Evanescencen palaavaan Suomeen nimenomaan soittaakseen kyseisen festivaalin päälavalla. Evanescencehän soitti ensimmäisen Suomen keikkansa kesäkuussa 2007, jolloin lukuisista yrityksistäni huolimatta en päässyt todistamaan kyseistä keikkaa ja katkeruuteen hukkuneena 14-vuotiaana lupasin itselleni näkeväni kyseisen yhtyeen vielä jonain päivänä värivalojen loisteessa. Siihen meni lopulta kauemmin kuin olisin osannut odottaa, mutta lukiessani viime joulukuussa uutisen yhtyeen paluusta Suomeen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini en osannut olla katkera siitä loputtomalta tuntuneesta odottamisesta ja viikkoa myöhemmin istuin vanhempieni keittiössä ostamassa lippua, sitä kaikista halvinta mahdollista, sillä jo pelkästään Rockfestin lippujen hinnat tuntuivat niin hulluilta, että ilman Evanescenceä ne olisivat olleet syy jättää kyseinen festivaali kokematta.

Kesäkuun toisena perjantaina istuin pienessä asunnossani ja odotin kauhunsekaisesti sitä hetkeä, kun festivaalin portit avattaisiin ensimmäisen kerran ja Facebook alkaisi täyttymään negatiivisesta palautteesta, nimittäin olihan se aivan odotettavissa. Festivaali, joka järjestetään ensimmäisen kerran ja jonka ensimmäisen illan pääesiintyjäksi päädytään valitsemaan Rammstein, ei yksinkertaisesti voi onnistua niin, ettei festivaalikansa raivoaisi sosiaalisessa mediassa kaikkea, mikä ei välttämättä onnistunut odotusten mukaisesti. Odotukseni kävivät toteen ja festivaalin porttien aukeamisesta alkaen sosiaalinen media alkoi täyttyä negatiivisista palautteista, joista kävi selkeästi ilmi, että päästäkseen festivaalialueen porteille edessä oli vähintään tunnin verran jonottamista, saadakseen alkoholia tai päästäkseen vessaan oli myös jonotettava toivottoman kauan, toisen lavan keikkoja oli mahdotonta nähdä, opasteet eivät ollut tarpeeksi selkeitä ja alueelta tuntui olevan lähes mahdotonta päästä pois viimeisen esiintyjän jälkeen. Istuessani seuraavana aamuna bussissa matkalla Helsinkiin pysähdyin hetkeksi miettimään, tulisikohan siitä kauan odottamastani illasta ikimuistoinen pelkästään niiden huonojen järjestelyjen ansiosta, nimittäin festivaali tuntui keräävän jatkuvasti vain enemmän negatiivista palautetta, tuntui kuin ensimmäisessä päivässä ei olisi ollut mitään muuta hyvää kuin pääesiintyjänä soittanut Rammstein, josta monikaan ei muistanut mainita yhtään mitään.

Iltapäivällä kävelin pitkin Aleksanterinkatua onnellisuutta sydämessäni, katselin rakasta maisemaa linssin lävitse ja myöhemmin istuin hotellihuoneeni kylpyammeessa kuuntelemassa selkärangassani asti tuntuvaa musiikkia aina siihen asti, kunnes pukeuduin taas kahden vuoden takaiseen festarimekkooni ja kävelin takaisin rautatieasemalle matkustaakseni ensimmäistä kertaa elämässäni Vantaan Vehkalaan. Kuullessani festivaalista ensimmäistä kertaa ja valehtelematta vielä luvattoman usein kevään aikanakin unohduin miettimään, onko tämä paikkavalinta uhka vai mahdollisuus, mutta lopulta päädyin väistämättä siihen lopputulokseen, ettei se voi mitenkään olla mahdollisuus. Saapuessani sitten viimein määränpäähäni, Vehkalan rautatieasemalle, näin edessäni festivaalialueen, joka vastasi suhteellisen vahvasti käsitystä, jonka olin näkemieni kuvien perusteella alueesta muodostanut, kyseessä olisi voinut olla minkä tahansa ensimmäistä kertaa järjestettävän festivaalin alue. Olin varautunut jonottamaan päästäkseni festivaalialueelle ja kiirehtinyt siksi Vehkalaan tuntia ennen Dead by Aprilin keikkaa, mutta kaikista odotuksistani poiketen kävelin lopulta turvatarkastuksen kautta festivaalialueelle jonottamatta hetkeäkään, mikä puolestaan oli positiivinen yllätys ottaen huomioon edellisen päivän negatiiviset palautteet kilometrien mittaisista jonoista.

D E A D  B Y  A P R I L  @   R O C K F E S T  2 0 1 7       

Dead by April lukeutuu niihin yhtyeisiin, jotka ovat nähneet niitä kaikista vaikeimpia hetkiäni, tuoneet turvaa itkiessäni loputonta toivottomuuttani pimeillä kadunkulmilla ja auttaneet eteenpäin silloin, kun omat voimani eivät välttämättä olisi riittäneet. Keikan alkaessa sanoilla for so many years i tried to complete what i once started / but, something was always here / hiding away from me kyyneleet tuntuivat lämpiminä silmäkulmissani, musiikki veti armottomasti turpaan viimeistään ensimmäisessä kertosäkeessä ja tuntui kuin olisin ollut täysin aseeton musiikin edessä, en voinut kuin antautua jokaiselle tunteelle, jonka musiikki toi mukanaan. Annoin kyynelten hitaasti valua poskipäilleni ja tunsin, kuinka rintalastani alla muuttui hetkittäin rytmi tunteiden vyöryessä ylitseni hyökyaaltojen kaltaisesti. Dead by April on itsellei henkilökohtaisesti äärettömän tärkeä yhtye ja olin odottanut keikalta paljon, mutta en ollut osannut kuvitellakaan tuntevani niin käsittämättömän vahvasti, hautaamieni muistojen lyövän yhtä armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollani, en ollut osannut odottaa kyseiseltä keikalta mitään niin vahvaa.

Yhtyeen julkaisi aiemmin tänä vuonna neljännen albuminsa ja jostain tuntemattomasta syystä kyseinen albumi ei ollut päässyt kevään aikana rintalastani alle yhtä vahvasti kuin kolme edeltäjäänsä, mutta  sanojen "i wanna say that i'm sorry for the pain that i've caused / i wanna tell you i'm sorry for the mistakes i've made / and i hope it's not too little, not too late / 'cause i can't breathe, woah oh, i can't breathe" jälkeen en voinut kuin olla varma siitä, että Worlds Collide tulee tulevaisuudessa olemaan itselleni yksi tärkeimmistä albumeista. Vahvimman tunnereaktion saivat kuitenkin aikaan keikan neljä viimeistä biisiä, joista ensimmäinen What Can I Say lukeutuu niihin biiseihin, joita seitsemän vuotta sitten kuuntelin taistellessani itseäni vastaan ja sanojen "i tried to be all that you need / tried not ever let you down / still i can see it in your eyes / not good enough" minä en voinut kuin antaa kyynelten virrata. Siinä hetkessä tuntui kuin olisin taas ollut se seitsemän vuoden takainen vaaleahiuksinen juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut epävarma tyttö, joka yritti jatkuvasti miellyttää muita ihmisiä tuntematta kuitenkaan onnistuvansa siinä, miellyttää itseään onnistumatta siinäkään. Valehtelematta olen viimeisimmän vuoden aikana tuntenut usein olevani se sama tyttö ja kuullessani viime syksynä ensimmäistä kertaa biisin Breaking Point ja sanat "i'm at my breaking point / cannot take it another day / i'm at my breaking point / never gonna make it out alive" säikähdin, kuinka vahvasti seitsemän vuoden takainen epävarma tyttö sisälläni huutaa edelleen. Seistessäni siinä yleisömeren keskellä tyttö huusi kovempaa kuin pitkään aikaan ja niin huusin minäkin, kun viimeinen biisi sai jokaisen hengenvetoni tuntumaan raskaalta ja maailman kaatumaan niskaani sanoin "all i have is you / it is all that i'm breathing for / all i need is you / now i can't make it through",  mikään ei vain yksinkertaisesti ollut aikoihin tuntunut yhtä voimakkaalta, mikään ei ollut koskettanut kuten Dead by April kosketti sinä lauantaisena iltana.

Dead by Aprilin jälkeen kävelin festivaalialueen toiselle puolelle täyttämään vesipulloni ja se oli ainoa hetki koko päivänä, kun jouduin jonottamaan. Tavallaan uskon, että jonottamisen vähäisyys johtui siitä, että yleisömäärä oli huomattavasti pienempi kuin festivaalin ensimmäisenä päivänä, mutta itse henkilökohtaisesti uskallan väittää, että lauantain yleisömäärä oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ensimmäisen päivän käsittämätön yleisömäärä ja pettäneet järjestelyt. Ehkä lippuja olisi lopulta pitänyt myydä ensimmäiselle päivälle vähemmän tai mahdollisesti lisätä kaikkia palveluita yleisömäärään nähden, mutta lauantaina järjestelyissä oli erityisen vähän huomautettavaa ja ainoa asia, mikä lopulta jäi todella harmittamaan oli toisen lavan sijoittaminen telttaan. Teltta oli niin pieni, ettei toisella lavalla soitettuja keikkoja ollut käytännössä mahdollista päästä näkemään, ellei sitten mennyt odottamaan keikkaa vähintään tuntia aikaisemmin ja se taas puolestaan ei ollut mahdollista, jos halusi nähdä myös päälavan keikat kokonaisuudessaan kuten allekirjoittanut halusi, nimittäin tunnin odottaminen teltassa olisi luonnollisesti tarkoittanut sitä, että olisi joutunut luopumaan kokonaisesta keikasta päälavalla. Tästä syystä jouduin myöhemmin luopumaan mahdollisuudestani nähdä yhtyeen nimeltä Diablo eli siis yhtyeen, jota en ollut kuunnellut oikeastaan ollenkaan teinivuosieni jälkeen, mutta samalla yhtyeen, jonka olisin halunnut nostalgian vuoksi päästä näkemään.

Dead by Aprilin lopetettua toisella lavalla olisi soittanut Peer Günt, mutta teltan ollessa käytännössä niin täynnä, ettei minulla ollut edes pienintäkään mahdollisuutta nähdä kyseistä keikkaa, päädyin Dead by Aprilin ja Stam1nan välisenä aikana auringonsäteiden kadotessa hetkittäin pilviverhon taakse unohtumaan miettimään, kuinka olin unohtanut rakastavani suunnattomasti sitä tunnetta, kun on olemassa ainoastaan musiikki. Sitä aivan uskomatonta tunnetta, kun yleisömeri ympäriltäni lopulta vain katoaa musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja tunnen olevani olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, musiikkia varten. Olen kaivannut, koska sellaisina hetkinä tunnen hetkellisesti olevani tavallaan voimakkaampi kuin koskaan ja samanaikaisesti kuitenkin täysin aseeton musiikin edessä, kokonainen musiikin turvallisessa syleilyssä, mutta silti rikkinäisempi kuin uskaltaisin myöntää. Sellaisia hetkiä on viimeisimmän vuoden aikana ollut yksinkertaisesti aivan naurettavan vähän ja vielä vähemmän on ollut sellaisia hetkiä, kun olen lähtenyt aivan yksin todistamaan musiikin uskomattomuutta, viettänyt aikaa vain itseni ja musiikin kanssa yleisömeren keskellä, myös sitä olen kaivannut aivan suunnattomasti, vain minua ja musiikkia.

Olen lähtenyt todistamaan musiikin uskomattomuutta aivan yksin festivaalikansa keskelle viimeksi kaksi vuotta sitten ja olin tavallaan unohtanut, miltä se todella tuntuu olla aivan yksin kaiken sen ihmismäärän keskellä, istua yksin odottamassa keikkaa ja tuntea niin käsittämättömän vahvasti yksin. Olin unohtanut, kuinka vapauttavaa se tavallaan ja muistettuani sen istueassani yksin siinä kylmällä asfaltilla auringonsäteiden murtautuessa pilviverhon lävitse en voinut olla hymyilemättä, sillä tuntui kuin olisin löytänyt kadottamani palasen itsestäni, löytänyt itsestäni jotain sellaista, minkä luulin kadottaneeni lopullisesti. En voinut olla hymyilemättä, nimittäin sen lisäksi, että tunsin löytäneeni palasen itsestäni tunsin erityisen vahvasti sen, kuinka lopulta kaiken tämän ahdistuneisuuden ja melankolian alla minussa on edelleen loputtomasti taistelutahtoa, ylitsevuotavaa rakkautta elämää kohtaan ja vielä suurempaa rakkautta musiikkia kohtaan, eikä mikään ole pitkään aikaan tuntunut yhtä oleelliselta, tärkeältä.

S T A M 1 N A  @   R O C K F E S T  2 0 1 7       

Kaiken ylitsevuotavan rakkauteni kanssa minä seisoin vain hetkeä myöhemmin yleisömeren keskellä katselemassa, kuinka niinä melankoliaan verhoutuneina teinivuosinani suuresti rakastamani Stam1na nousi päälavalle. Vaikka kyseinen yhtye ei nykyään kovin merkittävän useasti päädykään soittolistoilleni, kyseinen yhtye kuuluu edelleen allekirjoittaneen listalla ehdottomasti niihin yhtyeisiin, jotka eivät vain yksinkertaisesti koskaan petä värivalojen loisteessa. Kuten osasin odottaa, tämän väitteen paikkaansapitävyyden yhtye onnistui todistamaan jo ensimmäisen kertosäkeen huutaessa "peto on tapettava / pahuus on tapettava / peto lopetettava jottei se palaa / kenet on tapettava / kaikki on tapettava / elämä lopetettava jottei se palaa / viisi laukausta päähän riittää" yleisömeren muuttuessa samalla hetkellä liekkimereksi, jollaisena se tuntuikin pysyvän aina niihin keikan viimeisiin hetkiin asti. Auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja yhtyeen vakuuttaessa minut biisi toisensa jälkeen aina vahvemmin siinä liekkimereksi muuttuneen yleisömeren keskellä seistessäni minut valtasi aivan käsittämättömän suuri turvallisuus, kuin olisin päässyt lähemmäksi itseäni kuin olen kuukausiin päässyt, lähemmäksi sitä taistelutahtoista itseäni. 

Lähemmäksi sitä ihmistä, joka uskalsi huutaa jokaisella hengenvedollaan, uskalsi elää pelkäämättä itseään, heräsin ajatuksistani yhtyeen antaessa kritiikkiä lavan eteen rajatusta fanzonesta, joka sitten lopulta olikin muodostunut varsin naurettavaksi kokeiluksi kyseisen alueen ollessa lähes huomattavan vielä Stam1nankin keikan aikana. Yhtye puolestaan ei pettänyt odotuksia missään vaiheessa, tavallaan yhtye kasvoi biisi toisensa jälkeen suuremmaksi ja viimeisen biisin alkaessa sanoin "paha arkkitehti huutaa" ja jatkuessa sanoin "tunnen miehen väkivaltaisen / hän pelon pilareita mielikuvin rakentaa / hänellä on tavoite / nimetä vihollinen" hymähdin itsekseni, kuinka yhtyettä ei todellakaan tarvitsisi ottaa pois niiden yhtyeiden listalta, jotka eivät yksinkertaisesti koskaan petä livenä. Hetkeä myöhemmin istuin tuntemattomien ihmisten keskellä päälavan edessä odottamassa sitä hetkeä, jota olin odottanut viimeisimmät kymmenen vuotta uskaltamatta kuitenkaan uskoa, että se hetki tulisi jonain päivänä koittamaan.

E V A N E S C E N C E  @   R O C K F E S T  2 0 1 7       

Puoli yhdentoista aikaan istuin edelleen päälavan edessä odottamassa yhtyettä, johon rakastuin yksitoista vuotta sitten vahvemmin kuin olin koskaan rakastunut mihinkään, odottamassa yhtyettä, joka on yhdentoista vuoden ajan ollut yksi itselleni ehdottomasti rakkaimmista yhtyeistä. Evanescence tuli elämääni sinä samaisena vuonna, kun The Open Door ilmestyi ja minä etsin itseäni enemmän ja epätoivoisemmin kuin koskaan siihenastisen elämäni aikana, sinä samaisena vuonna, kun musiikista tuli aivan äärettömän suuri osa elämääni. Sinä vuonna ilmestynyt yhtyeen todellisuudessa järjestyksessään kolmas albumi The Open Door ja muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Fallen kuuluvat edelleen itselleni henkilökohtaisesti rakkaimpiin albumeihin, mutta sitäkin tärkeämpää on tietää, kuinka uskomattoman paljon kyseinen yhtye on lopulta vaikuttanut minuun ihmisenä, kuinka paljon olen saanut yhtyeen musiikista tukea niinä elämäni vaikeimpina hetkinä ja kuinka kiitollinen tulen aina kaikesta siitä olemaan. Evanescence ei ole koskaan ollut minulle vain yhtye muiden joukossa, Evanescence on kulkenut mukanani elämäni vaikeimpina hetkinä kadottaessani itseäni ja itkiessäni omaa toivottomuuttani yksinäisyyden ollessa toinen nimeni, auttanut jatkamaan matkaani kaatuessani kerta toisensa jälkeen, mutta kaiken tämän lisäksi Evanescence on aina ollut minulle se yhtye, jonka musiikki on tuntunut turvallisemmalta kuin mikään musiikki on koskaan tuntunut.

Evanescence on yksi niistä suurimmista syistä, miksi en koskaan luovuttanut, miksi pysyin niin käsittämättömän vahvana maailman kaatuessa niskaani ja miksi en koskaan muuttunut, vaikka koko maailma tuntui niin odottavan. Minä en koskaan luopunut itsestäni ja siitä en varmasti koskaan voisi olla tarpeeksi kiitollinen, ajatus sai kyyneleet silmäkulmiin minuuttia ennen kuin sanat "perfect by nature / icons of self-indulgence / just what we all need / more lies about a world that / never was and never will be" kaikuivat korvissani ja tunsin kyynelten vain virtaavan vuolaina poskipäilleni nähdessäni edessäni yhtyeen, jota en koskaan todellisuudessa uskonut näkeväni värivalojen loisteessa, se hetki yleisömeren keskellä oli yksinkertaisesti niin sanoinkuvaamattoman koskettava, etteivät sanat riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta. "Without the mask, where will you hide? / can't find yourself lost in your lie" kuiskasin ilmaan kyynelten valuessa jatkuvasti aina vain vuolaammin poskipäilleni ja yritin hengittää rauhallisesti pystymättä kuitenkaan siihen, siinä hetkessä rintalastani alla oli ainoastaan käsittämättömän suurta onnellisuutta ja rakkautta kyynelistäni huolimatta. Seuraavan biisin aikana sanat "do what you, what you want / you don’t have to lay your life down (it isn’t over) / do what you, what you want / ‘til you find what you’re looking for (got to remember who you really are)" saivat kyyneleet vaihtumaan hetkessä niin suunnattoman vahvaksi tunteeksi, että huusin kovempaa kuin olen kertaakaan viimeisimmän kahden vuoden aikana uskaltanut huutaa, mutta kolmas biisi Going Under sai huutamaan vielä kovempaa, huutamaan keuhkojeni täydeltä pelkäämättä hetkeäkään. Kyseinen biisi on viimeisimmän yhdentoista vuoden ajan ollut yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä voimabiiseistä ja huolimatta siitä, että olen huutanut biisin sanoja lukemattomia kertoja uskomattoman suurten tunteiden vallassa sanat "so go on and scream, scream at me / i'm so far away (so far away) / i won't be broken again (again) / i've got to breathe / i can't keep going under" eivät olleet koskaan tuntuneet yhtä vahvoilta kuin ne tuntuivat juuri siinä hetkessä huutaessani ääntäni käheäksi pimenevässä illassa yleisömeren keskellä.

Yhtyeen järjestyksessään neljäs albumi Evanescence ilmestyi vuonna 2011 ja siitä tuli nopeasti itselleni äärettömän tärkeä albumi, vaikka se ei vielä niiden ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen tuntunutkaan yltävän aivan samalle tasolle edeltäjiensä kanssa. Vuosien kuluessa albumi onnistui kuitenkaan vakuuttamaan minut täysin ja tuntui uskomattomalta, kuinka vielä viisi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen onnistuin löytämään siitä tavallaan uusia kerroksia. Keikan neljäntenä biisinä kuultu The Other Side kuuluu nimenomaan niihin biiseihin, jotka avautuvat jokaisella kuuntelukerralla enemmän ja niin tapahtui myös sinä iltana värivalojen loisteessa, kun biisi sai minussa aikaan tunteita, joita en uskonut itsessäni enää olevankaan. Seuraavaa kahta biisiä varten lavalle tuotiin flyygeli ja kuullessani Lithiumin ensimmäiset sanat "lithium, don't want to lock me up inside / lithium, don't want to forget how it feels without" kyyneleet virtasivat jälleen vuolaina poskipäilleni ja olin aivan jokaisella hengenvedollani niin raskasta tunnemassaa, etten pystynyt edes huutamaan, annoin kyynelten vain virrata valtoimenaan ja tuntui kuin yleisömeri ympäriltäni olisi kadonnut pimeyteen, olin yksin musiikin kanssa. Yksin ja täysin aseeton musiikin loputtoman voiman edessä, kun seuraavana biisinä kuultu My Heart Is Broken mursi armottomasti kylkiluuni yksi kerrallaan saaden sydämeni muuttamaan rytmiään, tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin se hetki värivalojen loisteessa, sanoinkuvaamattoman voimakas musiikki ja minun rikkinäisyyteni, eikä se haitannut vähääkään. My Heart Is Broken lukeutuu ehdottomiin suosikkeihini yhtyeen neljänneltä albumilta ja niin kuuluu myös Made Of Stone, joka edeltäjänsä tavoin tuntui armottomalta vetäessään kuuntelijaansa turpaan jo ennen ensimmäistä kertosäettä sanoin "speak your mind / like i care / i can see your lips moving / i've just learned not to hear / don't waste your time" ja minun oli taas pakko huutaa keuhkojeni täydeltä, pakko huutaa myös seuraavina biiseinä kuullut Haunted, Weight of the World ja Say You Will, mutta nimenomaan ne ihmistä suuremmat tunteet tekivät keikasta ja siitä illasta niin äärettömän ainutlaatuisen, kymmenen vuoden odottaminen ei ollut turhaa.

Kymmenen vuoden odottaminen ei todellakaan ollut turhaa, minä ehdin miettiä My Immortalin ensimmäisten sointujen kaikuessa yleisömeren yli rautatieasemalle asti, mutta enemmän kuin mitään olin odottanut nimenomaan sitä hetkeä. Olin nähnyt sen lukemattomia kertoja keikkatallenteilta ja vuosi toisensa jälkeen unelmoinut pääseväni kokemaan sen yleisömeren keskellä, laulamaan pimeyden syleilyssä kuorona yleisömeren kanssa ja seistessäni lopulta, kymmenen vuoden odottamisen ja unelmoimisen jälkeen, yleisömeren keskellä tuntui yksinkertaisesti vain epätodelliselta olla siinä, tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta kuulla Amy Leen laulavan sanoja "these wounds won't seem to heal / this pain is just too real / there's just too much that time cannot erase" kyynelteni valuessa vuolaina poskipäiltä kaulalleni. Tuntui epätodelliselta, mutta laulaessani yleisömeren mukana sanoja "when you cried i'd wipe away all of your tears / when you'd scream i'd fight away all of your fears / and i held your hand through all of these years / but you still have all of me" olin samanaikaisesti sekä äärettömän onnellinen että rikkinäinen, niin täynnä määrittelemätöntä tunnemassaa, että minä tunsin pakahtuvani siihen. Se hetki kesäkuun toisena lauantaina Vantaalla yleisömeren keskellä oli valehtelematta yksi elämäni parhaimmista ja kauneimmista hetkistä ja tulee sitä varmasti aina olemaan, se hetki oli yksinkertaisesti niin taianomainen, etteivät sanat riitä.

Viimeinen flyygelin kanssa kuultu biisi Your Star jatkoi edeltäjänsä kaltaista taianomaisuutta ja minä olin valmis myymään sieluni musiikille, antautumaan aseettomana jokaisella hengenvedollani, niin voimakkailta sanat "i can't see your star / i can't see your star / how can the darkness feel so wrong?" tuntuivat siinä pimeyden keskellä kesäkuisessa yössä. Evanescence oli ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen asti niin suurta täydellisyyttä, että huutaessani sanoja "catch me as i fall / say you're here and it's all over now / speaking to the atmosphere / no one's here and i fall into myself" unohduin aivan hetkeksi miettimään, kuinka se kymmenen vuoden takainen, melankoliaan verhoutunut mustahiuksinen tyttö olisi ollut siinä hetkessä aivan äärimmäisen onnellinen, huusin ääntäni käheäksi ja kuin salamana pilvettömältä taivaalta ajatus tuli mieleeni, ajatus, kuinka lopulta olin kuitenkin edelleen se mustahiuksinen tyttö ja siinä hetkessä onnellisempi kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Call Me When You're Sober sai sen mustahiuksisen tytön heräävän minussa voimakkaammin kuin mikään aiemmin, nimittäin yksitoista vuotta sitten sanat "couldn't take the blame / sick with shame / must be exhausting to lose your own game" saivat minut rakastumaan Evanescenceen ja huutaessani niitä sanoja yleisömeren mukana tuntui kuin minussa olisi huutanut se sama mustahiuksinen tyttö, jonka aikoinaan rakastui musiikkiin enemmän kuin oli koskaan rakastunut mihinkään, sama tyttö, joka uskalsi musiikin ansiosta olla kaikesta huolimatta oma itsensä.

Viimeiseksi biisiksi jätetty Bring Me To Life tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa, jokaisessa hengenvedossani ja hauraan sydämeni jokaisessa lyönnissä, tuntui kuin siinä hetkessä olisi ollut kymmenen vuotta elämästäni, kaikki toivottomuutta itketyt iltani ja hitaasti auringonsäteisiin verhoutuneet aamuni. "I've been sleeping a thousand years it seems / got to open my eyes to everything" huusin ääntäni käheäksi ja yleisömeri tuntui uskomattoman vahvalta ympärilläni, siinä ohikiitävässä hetkessä oli olemassa minun lisäkseni monta tuntematonta, jotka olivat mahdollisesti odottaneet tätä hetkeä aivan yhtä kauan, odottaneet uskomatta sen koskaan kuitenkaan tapahtuvan. Evanescence oli enemmän kuin olin koskaan osannut odottaa, käsittämättömän suuria tunteita toivottomuudesta äärettömään onnellisuuteen ja kävellessäni hetkeä myöhemmin Vantaankosken rautatieasemalle kirjoitin tärisevin käsin, etten ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa ja kirjoittaessani tätä tekstiä melkein kuukautta myöhemmin olen edelleen ehdottomasti samaa mieltä, kymmenen vuoden odottaminen ei todellakaan ollut turhaa.