YHTENÄ KAUNIINA YÖNÄ TAIVAS OLI MUSTA

Viime viikonloppuna, yhtenä kauniina iltana, kaupungin verhouduttua pimeyteen, kävelimme satamaan rauhallisuuden kietoessa meitä syleilyynsä, sinä iltana minä olin päättänyt katsella pimeyteen verhoutunutta kaupunkia linssin lävitse ensimmäistä kertaa aikoihin, kuvaan nykyään äärettömän harvoin pimeyden saavuttua. Sinä iltana minä olin kuitenkin päättänyt valokuvata sitä ja asettaessani kameraani jalustaan hymyilin itsekseni, kuinka aikoinaan rakastin pimeydessä valokuvaamista tavallaan aivan suunnattomasti ja kävelin syksyisin itsekseni niitä tutuimpia katuja pikkukaupungin rauhallisuudessa, makasin tyhjillä jalkakäytävillä kuuntelemassa hiljaisuutta ja katselin maisemaa linssin lävitse, se oli aikoinaan jotenkin tavattoman terapeuttista. Jollain tavalla se on edelleen, mietin katsellessani Kuokkalan siltaa linssin lävitse illan vaihtuessa vähitellen yön pimeyteen ja vaikka en oikeastaan koskaan olekaan pitänyt kyseisestä sillasta, se oli silti käsittämättömän kaunis sinä yönä. Mustan taivaan alla kävelimme pitkin siltaa ja pysähdyimme sitten hetkeksi, nojatessani sillan kaiteeseen katselin sataman valojen loistavan pimeyden keskellä, ohikiitävät autot jäivät valokuviini kirkkaina valojuovina ja rauhallisuus ympärillämme tuntui ihan äärettömältä, sellaiselta, johon olisi voinut kietoutua.

Hetkeä myöhemmin minä katselin maisemaa linssin lävitse satamassa ja unohduin jälleen hetkeksi miettimään, kuinka pimeydessä valokuvaaminen on edelleen jollain tavalla terapeuttista, siinä on jotain taianomaista, jotain sellaista, mitä en tavallaan edes muistanut, sillä en ollut aikoihin katsellut pimeyteen verhoutuneita maisemia linssin lävitse. Minun täytyisi valokuvata enemmän, mietin, täytyisi valokuvata enemmän sekä valonsäteisiin että pimeyteen verhoutuneita maisemia, valokuvata hetkittäin myös niin, ettei valokuvien olisi lähtökohtaisesti tarkoitus päätyä blogiin, valokuvata ihan yksinkertaisesti siksi, että rakastan sitä niin suunnattomasti. Minun täytyisi valokuvata enemmän, vaikka nykyään tuntuukin, ettei aikani mitenkään riitä siihen, että seikkailisin kamerani kanssa rauhallisuus rintalastani alla, ajatukseni katkesi naurahtaessani itsekseni ja istuin laiturille sen maailman rakkaimman viereen, Jyväsjärvi oli täydellisen tyyni, lähes taianomaisen kaunis katsellessani vastarannan maisemaa, josta erotin vain yksittäisiä valoja. Oli niin rauhallista, että se sai viimeaikoina rauhattomasti lyöneen sydämeni rauhoittumaan, mustan taivaan alla maailma oli hetken aikaa äärettömän kaunis ja minä juuri niin onnellinen, että istuessani siinä laiturilla tunsin pakahtuvani siihen tunteeseen.

Lopulta me jätimme pimeydessä uinuvan sataman taaksemme, pysähdyimme vielä hetkeksi matkakeskuksen valoihin katselemaan yön mieletöntä kauneutta linssin lävitse ja nauramaan kaikelle epäoleelliselle, äärettömän rauhallisuuden ympäröimänä kävelimme lopulta, puoli kahden aikaan yöllä, kotiin ja astuessani ovesta sisään minä ymmärsin, kuinka järjettömän väsynyt olin. Väsynyt, mutta niin onnellinen, että vielä nukahtaessani minusta tuntui, että pakahdun siihen valtameren kokoiseen tunteeseen, ikkunalasin takana kaupunki uinui rauhallisuudessa ja me uinuimme siinä samassa, kaikki oli hetken aikaa siinä, kaikki oli hetken aikaa niin tavattoman onnellista, etten voinut kuin hymyillä unissani.

ELOKUUSSA MUSIIKKI OLI SUUREMPAA KUIN AIKOIHIN

Elokuussa minä kuuntelin musiikkia aivan huomattavasti enemmän kuin kertaakaan tänä vuonna ja luulen, että syksyn saapumisella on jotain tekemistä asian kanssa. Syksyisin musiikki tavallaan aina palaa luokseni, enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi, mutta syksyn ensimmäisinä päivinä, niinä hetkinä, kun syksy tuoksuu ensimmäistä kertaa ilmassa kävellessäni aamulla bussipysäkille minusta aina tuntuu, että minun on saatava kuunnella musiikkia. Minun on aivan yksinkertaisesti saatava kuunnella musiikkia, saatava hengittää musiikkia hetken aikaa ihan jokaisella hengenvedollani ja kun elokuun ensimmäisinä päivinä ilmassa alkoi viimein tuoksua häivähdys syksystä kuuntelin bussipysäkillä Death Cab For Cutien vuonna 2005 ilmestynyttä albumia Plans, minä en osannut kuin hymyillä, niin järjettömän hyvältä se kuulosti. Plans on ehdottomasti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista ja niin on myös The Usedin nimikkoalbumi The Used, joka on soinut kuulokkeissani ja kaiuttimissani elokuun aikana huomattavan paljon, saanut minut inspiroitumaan kirjoittamisesta eri tavalla kuin mikään aikoihin ja sulkemaan väsyneet silmäni iltaisin pimeässä asunnossani valehtelematta ihan vain siksi, että musiikki kuulostaa niin hyvältä. Pimeinä syysiltoina kaiuttimissani on soinut myös The Frayn tavattoman kaunis nimikkoalbumi The Fray sekä AFI ja aivan erityisesti yhtyeen vuonna 2003 ilmestynyt Sing The Sorrow, joka on yksi niistä albumeista, jotka saavat aina syksyisin aikaan kylmiä väreitä ihollani.

Näiden uskomattoman rakkaiden albumien lisäksi elokuussa kuulokkeissani ja kaiuttimissani on soinut huomattavan paljon Bring Me The Horizonin vuonna 2015 ilmestynyt albumi That's The Spirit sekä yhtyeen elokuussa julkaisema biisi MANTRA, josta on lukuisien kuuntelukertojen kautta tullut minulle aivan äärettömän rakas biisi. Sanat before the truth will set you free, it will piss you off / before you find a place to be, you're gonna lose the plot / too late to tell you now, one ear and right out the other one / 'cause all you ever do is chant the same old mantra ovat iskeneet suoraan rintalastani alle, saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään ja kuiskailemaan kerta toisensa jälkeen 'cause all you ever do is chant the same old mantra. Elokuussa kävellessäni auringonsäteiden verhoamia kadunkulmia ja istuessani bussissa sadepisaroiden tarttuessa ikkunalasiin kuulokkeissani ovat soineet myös The Tallest Man On Earth, Escape The Fate, A Skylit Drive, Biffy Clyro, Alexisonfire sekä aivan uskomattoman lahjakas Ólafur Arnalds, joka julkaisi neljännen sooloalbuminsa re:member elokuussa. Näiden tavattoman rakkaiden yhtyeiden ja biisien lisäksi elokuun soittolistaltani löytyy biisejä, jotka ovat elokuun aikana saaneet minussa aikaan jotain sellaista, mihin sanat eivät riitä ja mihin sanat eivät välttämättä tule koskaan riittämään. Minä todella suosittelen kuuntelemaan, suosittelen hengittämään musiikkia hetkittäin jokaisella hengenvedolla ja sulkemaan silmät musiikin musiikin iskiessä rintalastan alle, minä suosittelen.

ON USKALLETTAVA OTTAA AIKAA ITSELLEEN

Tämä viikko on ollut kiireinen, sellainen, kun ei vain yksinkertaisesti ole ollut tarpeeksi sitä aikaa itselleen, ei ole ollut tarpeeksi aikaa antaa itsensä hengähtää, olla omassa rauhassaan ilman, että tarvitsee jatkuvasti suorittaa. Minä kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka kipeästi tarvitsevat sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse olla yhtään mitään kenellekään tai yrittää jatkuvasti suorittaa elämää, aikaa olla yksin oman itsensä kanssa ja ehkä siksi olen ollut tällä viikolla kovin väsynyt, olen nimittäin viettänyt suurimman osan ajastani muiden ihmisten kanssa, lähtenyt töihin aikaisin aamulla ja palannut kotiin vasta illalla. Olen kävellyt iltaisin bussipysäkiltä kotiin, pudottanut avaimeni ja kuulokkeeni eteisen pahvilaatikkopinon päälle, riisunut kengät jaloistani ja istunut sitten tietokoneeni ääreen kirjoittamaan, jatkamaan töitä tai maksamaan laskuja, olen suorittanut elämääni aina aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja vasta eilen, kävellessäni aamulla bussipysäkille sadepisaroiden putoillessa vaaleille hiuksilleni ja myöhästyessäni täpärästi ohiajavasta bussista, ymmärsin, kuinka väsynyt olin. Vasta istuessani bussipysäkillä odottamassa seuraavaa bussia minä ymmärsin, kuinka uskomattoman väsynyt olin ja unohduin miettimään, kuinka se varmasti johtuu siitä, etten ole oppinut olemaan jälleen oma itseni. En ole tottunut siihen, että tarvitsen näin valtavasti yksinäisyyttä ja rauhaa, olinhan kauan aivan vastakohta kaikelle tälle, tarvitsin ympärilleni ihmisiä pystyäkseni hengittämään ja nautin siitä, ettei minun tarvinnut olla yksin.

Tavallaan olin kaivannut itsessäni sitä, että tahtoisin taas viettää aikaa aivan itsekseni, olin kaivannut sitä, että tahtoisin sytyttää kynttilöitä maailman pukeutuessa tummansiniseen samettiin ikkunalasin takana ja kuunnella hiljaisuutta, olla vain kaikessa rauhassa itseni kanssa. Olin kaivannut sitä ja olen äärettömän onnellinen siitä, että viihdyn nykyään taas yksin, mutta huolimatta siitä, että olen kauan sitten ollut vahvasti sellainen ihminen, joka aivan välttämättä tarvitsee sosiaalisen elämänsä vastapainoksi suunnattomasti yksinäisyyttä, en osannut odottaa, että se tuntuisi näin järjettömän suurelta, se yksinäisyyden tarve. Minä en yksinkertaisesti osannut odottaa, että olisin näin väsynyt pelkästään siksi, että on ollut kiireinen viikko, johon on sisältynyt päiviä, jolloin olen viettänyt paljon aikaa muiden ihmisten kanssa, en osannut odottaa, että olisin näin käsittämättömän väsynyt. En osannut, mutta istuessani eilen bussipysäkillä kuunnellen sadetta minä lupasin itselleni, että tästä lähtien osaan odottaa sitä, tästä lähtien uskallan ottaa aikaa ihan vain ollakseni omassa rauhassani, uskallan antaa itselleni aikaa hengittää kaikessa rauhassa ja kuunnella hiljaisuutta, uskallan, sillä ymmärrän, että tätä elämää ei tarvitse jatkuvasti suorittaa. Uskallan antaa itselleni aikaa kävellä pitkin metsäpolkuja rauhallisuuden kulkiessa pitkin selkärankaani, istua iltaisin ikkunalla katselemassa auringonlaskun maalaavan taivaan vaaleanpunaiseksi ja olla tekemättä yhtään mitään, ihan vain itsekseni. Ihan aina ei tarvitse jaksaa olla mitään yhtään kenellekään, ei tarvitse jaksaa olla paras versio itsestään tai hymyillä jokaiselle vastaantulijalle, joskus saa ja täytyy vain hengittää, sen minä tahdon muistaa tänä syksynä myös kaikkina niinä hetkinä, kun kiire tuntuu selkärangassani.