it's freedom lottery

LAPKO @ TAVASTIA 21 03 2015

"Ville Malja, Anssi Nordberg, Janne Heikkonen ja Jussi Matikainen tietävät, miltä tuntuu, kun mikään ei riitä - kun bändin nuoli ei osu napakymppiin, ja kun haluaisi asua maalla ja kaupungissa ja kun haluaisi kaiken tässä, nyt, heti. Albumillaan he kysyvät, miksi mikään riitä, miksei muka tunnu miltään, ja mitä se vapaus voisi vuonna 2015 olla?" kirjoitti Teppo Vapaus yhtyeestä kertovassa artikkelissaan (Soundi 2/2015) ja istuessani yhtenä uskomattoman kauniina iltana Tavastialla odottamassa tämän itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeän yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen mietin sitä, mitä oikeastaan on vapaus. Sillä minäkin tiedän, miltä tuntuu, kun tahtoisi matkustaa pieneen oopperakaupunkiin hengittämään rauhallisuutta ja samanaikaisesti huutaa rakkauttaan raitiovaunun kolistessa ohitse, minä todella tiedän, miltä tuntuu, kun istuu parvekkeella katselemassa kaupungin rauhoittuvan tummansiniseen ja sydämessä kaikuu tyhjyys, kun mikään ei tunnu riittävän. Olisi saatava jatkuvasti enemmän, mutta huutaessani sitä suunnatonta rakkauttani Lapkon noustessa värivalojen loisteeseen kaikki tuntui olevan siinä, ei tarvittu mitään enemmän.

Siinä hetkessä minä olin uskomattoman onnellinen, huusin ääntäni käheäksi äärettömän tärkeistä sanoista ja sydämen vähitellen rauhoittuessa sanoihin the rain doesn't care / if you can't swim to another party / i'm so sorry hymyilin itsekseni, antauduin musiikille antaen sen hitaasti ottaa voimakkaaseen syleilyynsä värivalojen vaihtaessa sinisestä punaiseen. Silloin Lapko kuulosti paremmalta kuin koskaan aiemmin ja värivaloissa tuntui soittavan nimenomaan se yhtye, joka kirjoittaa musiikkinsa väittämättä vähääkään siitä, tuleeko pitkäsoitto saamaan tulevaisuudessa viiden tähden sijasta ainoastaan kolme tai tullaanko keikasta mahdollisesti kirjoittamaan ylistäviä arvosteluja. Värivalojen loisteessa yhtyeessä oli enemmän voimaa kuin koskaan aiemmin ja se uskomattoman suuri voima tuntui täyttävän koko salin parvea myöten yleisömeren hukkueassa euforiaansa, oli huudettava suunnatonta onnellisuuttaan ja annettava kyynelten tarttua kiteiksi silmäkulmiin, siinä hetkessä oli kaikki, siinä hetkessä ei tarvittu mitään enempää, siinä hetkessä en tarvinnut mitään muuta. Tunsin musiikin kylminä väreinä aina hauraasta selkäytimestäni kylkiluihini, tunsin jokaisella hengenvedollani ja uskoin tietäväni tarkalleen, mitä vapaus on.

let's rave in peace

Maaliskuussa olen kävellyt auringonsäteisiin verhoutuneilla kadunkulmilla, hymyillyt varmasti enemmän kuin kertaakaan kuluneena vuonna ja istunut kallioilla katselemassa merelle musikin kuiskaillessa korviini uskomattomuuttaan, siksi ajattelin esitellä soittolistan verran maaliskuussa rakastamaani musiikkia. Lapko on ehdottomasti ollut maaliskuussa suurin musiikkirakkauteni ja kaikista lukemattomista soittokerroista huolimatta kuulen edelleen uudella albumilla ensimmäisestä raidasta viimeiseen asti ainoastaan yhtyeen, joka on kirjoittanut kolmekymmentäneljä minuuttia musiikkia suunnattomalla intohimolla välittämättä vähääkään siitä, tuleeko kyseinen pitkäsoitto saamaan mahdollisesti viiden tähden sijasta ainoastaan kolme. Sellainen on musiikissa uskomattoman hienoa, nimenomaan siitä samaisesta syystä rakastuin Santa Cruzin uuteen albumiin heti keskiyön ensisoitossa ja on mainittava albumin viimenen raita, nimittäin sanojen i will sacrifice to keep this flame alive / i would die for you murtaessa suojamuurini on tuntunut hetkittäin siltä, etten tarvitse mitään muuta kuin nimenomaan ne sanat, vaikka hengittäminen sattuu.

Von Hertzen Brothers julkaisi viime viikolla kuudennen albuminsa, joka ei kuitenkaan avautunut itselleni henkilökohtaisesti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Yhtenä aamuna istuin raitiovaunussa sanojen you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part saadessa kyyneleet virtaamaan poskipäille, auringonsäteet osuivat silmiini päättäessäni jatkaa matkaani tuntemattomaan ja kävellessäni perjantaina Fredrikinkadulla kyseinen albumi kädessäni olin uskomattoman onnellinen, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan. Maaliskuussa olen hetkittäin rakastunut nimenomaan suunnattoman kaunista musiikkia,  jota tällä soittolistalla edustavat esimerkiksi The Birds Of Passage, Ben Howard ja Magenta Skycode, mutta jostain tuntemattomasta syystä olen päätynyt viettämään luvattoman monta unetonta yötäni kuunnellen raskaampaa musiikkia: tavallaan olen palannut takaisin menneisyyteeni, nimittäin Bring Me The Horizon kuulostaa taas järjettömän hyvältä ja on huudettava itsekseen.

tarinoita kesäöistä

Haluaisin kertoa teille tarinoita uskomattomaan kauneuteen verhoutuneista kesäöistä, jolloin istuin rannassa katselemassa auringonnousun suunnatonta harmoniaa ja hengitin keuhkoni täyteen onnellisuutta, joka tuntui vahvistuvan jokaisella hengenvedollani: haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin kuiskailin ilmaan ääretöntä rakkauttani tuntematta pelkoa selkärangassani ja hetkittäin suljin silmäni antaen tuulenhenkäysten tarttua takkuisiin hiuksiini. Haluaisin kertoa teille tarinoita kesäöistä, jolloin pikkukaupunki verhoutui tummansiniseen ja olisin halunnut kirjoittaa rakkauttani mustaan asfalttiin, mutta en ole aina ollut sellainen, hengittänyt suunnatonta onnellisuuttani pikkukaupungin rauhallisuudessa ja halunnut maalata rakkauttani satunnaisten vastaantulijoiden kasvoille, minä olen ollut rauhaton.

Minä olen huutanut ääneni käheäksi siitä suunnattomasta vihasta, kyynelten virratessa poskipäilleni juossut kaatosateessa ja istunut sitten satamassa juomassa halpaa viiniä kaikessa yksinäisyydessäni, sellainen minä olen hetkittäin ollut. Tavallaan siksi haluaisin kertoa teille tarinoita myös kaikista niistä kesäöistä, jolloin uskomattoman suuri onnellisuuteni vaihtui hetkessä myrskytuuleen ja minut pelastettiin kaatuvilta puilta, piiskaavalta kaatosateelta ja salamaniskuilta pikkukaupungin satamassa: haluaisin kertoa teille kesäöistä, jolloin istuttiin esiintymislavan alla juomassa halpaa punaviiniä, kuunneltiin sanoja minä en unohda sinua koskaan / vaikka en muistaisi omaa nimeäni ja myöhemmin katsellessamme tähtitaivasta lämpimällä kalliolla mustahiuksinen poika tarttui käteeni, eivätkä kenkäni olleet vielä rikkinäiset.

Nimittäin sinä uskomattoman kauniina kesäyönä, kun mustahiuksinen poika tarttui käteeni tähtitaivaan alla ja oltiin suunnatonta hiljaisuutta, vanhoissa kengissäni ei ollut vielä ensimmäistäkään reikää. Viisi vuotta on tavallaan pitkä aika: olen istunut seitsemännen kerroksen parvekkeella kertomassa itsestäni tupakansavun tarttuessa hiuksiin, itkenyt rappukäytävässä toivottomuuttani maailman rakkaimman pitäessä kädestäni ja huutanut eturivissä sanoja sinä saatat olla juuri se / joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta loputtomassa onnellisuudessani. Olen tanssinut aamuyön ensimmäisiin tunteihin saakka, rakastanut jokaisella hengenvedollani istuessani laiturilla juomassa kuohuviiniä juhannusyönä ja hetkittäin kadottanut itseni raitiovaunun kolistessa ohitseni, mutta minulla on aina ollut vanhat kenkäni.

Minulla on aina ollut vanhat rikkinäiset kenkäni, olen antanut tuulenhenkäysten tarttua hiuksiini rantahiekan tunkeutuessa rikkinäisiin kenkiini ja istunut laiturilla kuuntelemassa hiljaisuutta: minulla on aina ollut rikkinäiset kenkäni, joista en koskaan kuvitellut joutuvani luopumaan. Tuli kuitenkin päivä, jolloin vanhat kenkäni olivat rikkinäisemmät kuin minä ja oli viimein myönnettävä itselleen, ettemme me enää koskaan todistaisi yhdessä musiikin uskomatonta kauneutta eturivissä tai kulkisi tuntemattomilla kadunkulmilla rakastumassa vapauteen. Minulla on kuitenkin edelleen sanat olisitko haavoittumattomana onnellinen / vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä ja hiukset äärimmäisen takussa, vaikka uudet kenkäni eivät muistutakaan niistä uskomattomaan kauneuteen verhotuista kesäöistä tai suunnattomasta rakkaudesta,

  loputtomasta onnellisuudesta.