RADIO CITY 30 VUOTTA

WALTARI @ NOSTURI 29 04 2015

Huhtikuun kymmenentenä naurahten kerroin, kuinka olen valitettavan usein keskiviikkoisin valinnut mennä sijoitustoiminnan luennon sijaan värivalojen loisteeseen rakastamaan musiikkia ja kuinka huhtikuun lopussa joutuisin juoksemaan suoraan kurssitentistä Nosturille, johon Jonne von Hertzen sitten vastasi kertomalla soittoajan olevan vasta lähempänä puoltayötä, koska juhlassa esiintyy myös esimerkiksi Waltari. Jäin silloin miettimään, että tutusta nimestään huolimatta en oikeastaan tiedä kyseisestä yhtyeestä mitään ja ehkä pitäisi tutustua yhtyeen musiikkiin ennen tätä suurta juhlapäivää, mutta mitähän sitten tapahtuikaan: yhtenä yönä päätin ottaa työkseni tutustua yhtyeen musiikkiin tarkemmin ja ensimmäisen biisin kohdalla ymmärsin, ettei yhtye olekaan itselleni millään tavalla vieras. Waltari nimittäin kuuluu niihin yhtyeisiin, joista olin aikoinaan äärimmäisen innoissani valvoessani öisin auringonnousuun saakka musiikki seuranani ja joiden avulla minä rakensin itseni uudelleen itsetuntoni kadottua koulukiusaamisen seurauksena johonkin tuntemattomaan.

Seisoessani huhtikuun lopussa värivalojen loisteessa Waltarin noustessa lavalle mietin, kuinka ylipäätään on mahdollista unohtaa kuunnelleensa jotain yhtyettä aikoinaan huomattavan paljon? Toisaalta on myönnettävä, että kuuntelen nykyään naurettavan harvoin mitään metallimusiikkiin luettavaa musiikkia, vaikka kyseinen tyylilaji lukemattomine suuntauksineen on vaikuttanut elämääni aikoinaan uskomattoman paljon ja tavallaan luonut pohjan nykyiselle musiikkimaulleni: minä olen huomannut rakastuvani edelleen musiikissa samoihin asioihin kuin esimerkiksi silloin kahdeksan vuotta sitten ja innostuvani tavanomaista enemmän kuullessani sattumalta esimerkiksi jotain melodista death metallia, ehkä nimenomaan siksi innostuin niin suunnattomasti Waltarin noustessa lavalle. Siinä hetkessä oli todellista vaarallisuutta, musiikki tuntui tunkeutuvan suoraan luuytimeeni ja minä olisin tahtonut huutaa kovempaa kuin olisin koskaan kahdeksan vuotta sitten uskaltanut huutaa, siinä hetkessä minussa asusti vaarallisuus vaaleiden hiukseni alla. 

Waltari sai taas hetkellisesti muistamaan, 

miltä musiikki aikoinaan tuntui ja mihin 

minä alunperin musiikissa rakastuin.   

     

VON HERTZEN BROTHERS @ NOSTURI 29 04 2015

Waltarin jättäessä värivalot taaksensa minussa asui vaarallisuuden lisäksi uskomaton onnellisuus, katselin yleisömeren hitaasti vaihtuvan rauhallisempaan ja unohduin hetkittäin miettimään, kuinka olenkaan onnekas päästessäni kokemaan tällaisia tunteita värivalojen loisteeseen, aivan järjettömän onnekas. Viimeistään siinä hetkessä, kun Von Hertzen Brothers saapui värivaloihin saaden musiikin tunkeutumaan syvälle sydämeeni ja särkemään jokaisen suojamuurini voimakkuudellaan, ymmärsin joutuvani pian luopumaan niistä tunteista tai vähintäänkin saavani kokea niitä huomattavasti harvemmin kuin nykyään: olen kirjoittanut siitä, kuinka uskomattoman paljon nimenomaan livemusiikki itselleni merkitsee ja siksi on myönnettävä, että vaikeinta pikkukaupunkiin muuttamisessa on siitä luopuminen. Livemusiikista on tullut itselleni henkilökohtaisesti tavallaan henkireikä ja rehellisesti sanottuna en oikeastaan tiedä, millaista elämästäni tulee ilman sitä

   tai kuinka uskomatonta onnellisuuteni on 

   esimerkiksi kesäkuun lopussa päästessäni 

   kokemaan tämän taas hetkeksi   

tai oikeastaan minä en tiedä mitään siitäkään, kuinka sanoinkuvaamattoman hyvältä livemusiikki kuulostaa esimerkiksi keikattoman kuukauden jälkeen. Sen kuitenkin tiedän, että hukkuessani musiikkiin huhtikuun lopussa Von Herzen Brothersin löytäessä jokaisen avoinaisen haavani kalpeilta käsivarsiltani ja kaikista rikkinäisimmän salaisuuteni sydämestäni musiikki kuulosti juuri niin suunnattoman hyvältä, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni ainoastaan siitä onnellisuudestani ja loputtomasta rakkaudestani. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen rakastin niin järjettömän paljon, ettei sille tunteelle riittäisi yksikään keskeneräinen lauseeni tai rakkausrunoni, se kulki väreinä kalpealla ihollani ja salamaniskuina selkärangassani, silloin se oli enemmän kuin ennen ja mitä Radio Cityyn tulee, minun on onniteltava syntymäpäivän kunniaksi.

  Teette hienoa työtä tyypit.  

NYT EIKÄ KOSKAAN

JENNI VARTIAINEN @ NOSTURI 30 04 2014

"Henkäysten kaltaisesti annoin kyynelten valua poskipäilleni ja tavallaan sellaisena hetkenä tietää, ettei värivalojen loisteessa vietystä illasta voi jäädä käteen kuin uskomattoman paljon kauneudella maalattuja muistoja" kirjoitin viimeisimmästä näkemästäni Jenni Vartiaisen keikasta. Kirjoitin siitä, kuinka tunsin musiikin löytävän jokaisen haavani rakkauttaan kuiskivasta sydämestäni ja kyyneleet valuivat poskipäilleni täydellisten sanojen kaikuessa värivalojen loisteessa: en päässyt piiloon yhdeltäkään katseelta, annoin musiikin keinuttaa mukanaan ja kuin myrskytuuli valtamerten toisella puolen, musiikki heitteli mukanaan tunteesta seuraavaan.

Kävellessäni eilen pimeyteen verhoutuneilla kaduilla hymyilin suunnattomalle onnellisuudelle, katuvalojen loisteessa rakastin elämää jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani lopulta värivalojen loisteeseen musiikin heitellessä mukanaan tunteesta toiseen kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina, tunsin olevani uskomattoman vahvasti elossa. Nostin käteni ilmaan suunnattomasta onnellisuudesta ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan toiseen todellisuuteen: hyökyaaltoina loputtomaan rakkauteen ja valtamerten taakse, missä myrskytuulet muuttavat suuntaansa rakkauden tuntuessa tuulenhenkäysten kuiskaillessa vastaantulijoiden kasvoille suunnattomuuttaan. Huusin ymmärtääkseni olevani uskomattoman vahvasti elossa, huusin äärettömästä onnellisuudestani tuntematta heikkoutta rintalastani alla ja tanssin sydämeni pohjasta, eivätkä muuttolinnut törmänneet pilvenpiirtäjiin myrskytuulen heitellessä kaksikymmentä metriä sekunnissa karttapallon reunalla.

Keinuin musiikin ottaessa hellään syleilyynsä ja huusin ääneni käheäksi siitä suunnattomasta onnellisuudesta ja kaikista niistä täydellisistä sanoista, musiikkiin hukkumisesta ja värivalojen mielettömästä kauneudesta. Yksinkertaisesti rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin tunsin itseni vapaammaksi kuin ensimmäisenkään auringonlaskun äärettömässä kauneudessa, olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille: sille uskomattoman vahvalle onnellisuudelle ja kiitollisuudelle, loputtomalle kiitollisuudelle. Värivalojen loisteessa sen ymmärtää, kuinka hetkittäin tarvitsee musiikin murtamaan suojamuurien vahvuuden, särkemään sydämen tuntematta häivähdystäkään armosta ja piirtämään rakkautta selkärangan jokaiseen nikamaan: sellaista tarvitsee hengittääkseen onnellisuutta jokaisella hengenvedollaan, huutaakseen keskeneräisten lauseiden jälkeen uskomattoman suurta rakkautta ja tunteakseen rauhallisuuden hauraassa sydämessään.

Musiikin tuntuessa selkäytimessä ymmärtää, kuinka lopulta millään muulla ei ole itselleen samanlaista merkitystä: ainoastaan musiikki löytää jokaisen salaisuuteni sydämeni onkaloista, murtaa palasiksi värivalojen loisteeseen ja kuivaa kyyneleeni tuulenhenkäysten tavoin, musiikki ei koskaan valehtele rakkauttaan. Jenni Vartianen on kerta toisensa jälkeen jotain uskomattoman hienoa, mietin myöhemmin kävellessäni katuvalojen loisteessa ja olisin halunnut tanssia kadunkulmalta seuraavalle tuntematta pelkoa selkärangassani ja kirjoittaa onnellisuutta vastaantulijoiden kasvoille, vesiväreillä mustaan asfalttiin. Olisin halunnut maalata rakkauttani rautatieaseman seiniin ja vaikka ennen auringonnousua pyörryin lyöden samanaikaisesti pääni suhteellisen pahasti, olin uskomattoman onnellinen musiikista.