ELÄMÄNI TÄRKEIN TEHTÄVÄ

Viime viikkoina valvoessani keskellä yötä pienen ihmisen kanssa olen aina hetkittäin pysähtynyt muistelemaan yötä, kun pieni ihminen oli juuri syntynyt. Sinä kesäkuisena yönä minä valvoin sairaalasängyssä saamatta unta, vaikka en ollut nukkunut kunnolla yli vuorokauteen, olin vain hetkeä aiemmin nostanut lohduttomaan itkuun heränneen vastasyntyneen pienen ihmisen viereeni ja kuuntelin, kuinka hän tuhisi siinä tyytyväisenä. Siinä hän oli turvassa, oman äitinsä lähellä, se oli silloin ja on edelleen hänelle turvallisin paikka tässä maailmassa. 

 

Se on minun elämäni tärkein tehtävä, olla hänen äitinsä, hänen turvapaikkansa ja valvoessani viime viikkoina keskellä yötä hänen kanssaan olen pysähtynyt siihen ajatukseen, kulkenut rauhallisin askelin ympäri hämärää kotiamme pieni ihminen sylissäni. Siihen hän on lopulta aina nukahtanut ja vielä ennen kuin olen laskenut hänet omaan sänkyynsä olen katsellut niitä pieniä kasvoja, tuntenut, kuinka kyyneleet tarttuvat omiin silmäkulmiini. 

 

       Äidin oma pieni ihminen, on vieläkin vaikea ymmärtää, 

            kuinka valtavasti on mahdollista rakastaa.

 

SYVÄLLÄ RINTALASTAN ALLA KUISKAILEE SYKSY

 

Olen huomannut alkaneeni taas kuuntelemaan Taylor Swiftin folklorea, sytyttämään kynttilöitä sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja lauseita puhelimen muistioon, ajatuksia, jotka käyvät ihan hetken mielessä ja katoavat sitten. Luonto on alkanut vähitellen verhoutua kauneimpiin väreihinsä, jotka ovat aivan kuin ne yksittäiset sanat ja lauseet, maalaavat hetken maiseman kauniiksi ja katoavat sitten. 

 

     Syvällä rintalastan alla kuiskailee syksy, kaikista rakkain vuodenaika. 

 

            Rauha. Hiljaisuus.

 

 

Iltaisin pieni ihminen on tahtonut olla vain sylissä, eikä mikään ole tuntunut niissä hetkissä tärkeämmältä kuin olla olemassa hänelle, ihmetellä yhdessä ikkunalasin takana joka ilta aina vähän aikaisemmin hämärtyvää iltaa ja katuvaloja, jotka loistavat keltaista valoaan illan hämärässä. Hänen toinen syksynsä, tahtoisin ikuistaa sen lukemattomiin valokuviin, kerätä kirjojen väliin talteen kaikki syksyn kauneimmat värit ja kertoa sitten vuosien päästä niistä hetkistä, siitä, kuinka onnellinen minä olin saadessani viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan. 

 

SYKSYN LÄHESTYESSÄ OLEN ALKANUT KAIVATA SINNE

 

Istuin pimeässä keittiössä ja katselin, kuinka jostain verhojen raosta autojen valokeilat risteilivät valkoisilla seinillä. Sataman liikennevalot vaihtuivat punaisesta vihreään, yksinäinen auto jatkoi matkaansa sillalle ja minä mietin, kuinka me olimme olleet edellisenä iltana ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen nauttimassa musiikista yleisömeren keskellä ja istuneet vuorokauden vaihteessa ravintolalaivan kannella sataman valojen loisteessa.

 

    Mikroaaltouunin kello näytti aikaa, 02:22. 

 

 

Näin unta mökistä, jonka kuistilla istuimme viisi vuotta sitten kahdestaan kuuntelemassa hiljaisuutta ja jonka viereisellä metsätiellä tanssin sateen jälkeen, unessa siellä oli kaikki hyvin. Syksyn lähestyessä olen huomannut kaipaavani sinne enemmän kuin mihinkään muualle ja palaavani unissani kävelemään pitkin hiljaisia hiekkateitä ja istumaan laiturille ruskaan verhoutuneiden lehtien tanssiessa tuulessa, se oli ainutlaatuisen rakas paikka.

 

 

Aamulla kävelimme pienen ihmisen kanssa omenatarhaan poimimaan omenoita ja katsellessani hänen kävelevän vähän horjuvin askelin ympäri omenatarhaa omena kädessään tuntui uskomattomalta ajatella, että vasta viime syksynä hän nukkui vaunuissaan kävellessäni pitkin ruskaan verhoutuneita katuja. Olisinpa saanut viedä hänet mökille ihmettelemään syksyä, ruskaan verhoutuvaa luontoa ja tuulessa tanssivia keltaisia lehtiä, hiljaisuutta, joka tuntui syvällä rintalastan alla takkatulen tanssiessa lasin takana ja pimeyden laskeutuessa maiseman ylle.

 

Kotiin palatessamme keitin teetä, sytytin kynttilöitä ja neuloin loppuun viime marraskuussa aloittamani pienen ihmisen villasukat, ei menisi enää kauan, että kumisaappaisiin olisi laitettava villasukat pysyäkseen lämpimänä syyssateiden alkaessa ja pienen ihmisen päästessä ihmettelemään ensimmäistä kertaa elämässään kuralätäköitä.

 

Ehkä ensi yönä saamme enemmän unta, toivoin.         

 

 

JOKIN ON MUUTTUMASSA

 

Sen tuntee jossain syvällä rintalastan alla, sen, kuinka syksy on alkanut lähestyä, mietin kävellessämme yhtenä myöhäisenä elokuun iltana Valon kanssa kahdestaan omenatarhan poikki. Syksy tuoksui vasta häivähdyksenä ilmassa ja menisi vielä hetki ennen kuin luonto verhoutuisi kauneimpiin väreihinsä ennen talvea, mutta minusta tuntui samalta kuin aina syksyn ensimmäisinä päivinä, tuntui kuin jokin olisi muuttumassa. Kuin syksyn lähestymisen, tunsin sen jossain syvällä rintalastani alla ja se sai koko kesän rauhattomasti lyöneen sydämeni rauhoittumaan, jokin oli muuttumassa, edessä oli jotain tuntematonta, jotain uutta ja ehkä vähän jotain vanhaa.

 

        Jokin oli muuttumassa, mikä ihana ajatus.           

 

 

Ei menisi enää kauan ennen kuin illan viimeiset valonsäteet vaihtuisivat hämärän lempeään syliin, minä sanoin vierelläni kulkevalle koiralle, pimeys oli alkanut saapua aina vain aikaisemmin. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään, istuimme hetkeksi pitkän heinän keskelle kuuntelemaan hiljaisuutta ja hengittämään viileää ilmaa, jokin oli muuttumassa, hymyilin itsekseni ja suljin hetkeksi silmäni, tuuli kuiskaili hiljaa puiden latvoissa.