Kun huhtikuun puolivälissä matkustimme ensimmäistä kertaa viime syksyn jälkeen mökille, ikkunalasin takana vaihtuva maisema verhoutui vielä osittain lumihuntuun, vaikka ilmassa tuoksuikin jo vahvasti kevät. Peltojen ja metsien vuorotellessa ikkunalasin takana minä mietin itsekseni, kuinka se matka oli jotain sellaista, mitä siinä hetkessä tarvitsin enemmän kuin mitään, se matka ja lukemattomien metsien ja peltojen reunustamat tiet, jotka johtivat lopulta sinne, missä mieleni on aina osannut rauhoittua. Kävellessämme sinä iltana puolenyön jälkeen pitkin täysikuun valaisemaa kylätietä huokaisin ääneen, kuinka en ollut aikoihin nähnyt mitään niin ihmeellisen kaunista, täysikuun loisteessa kylätie oli aivan taianomaisen kaunis. Metsä humisi rauhallisesti ympärillämme pysähtyessämme keskelle kylätietä katselemaan tähtikuvioita yötaivaalla, jotka olivat aamulla kadonneet minun herätessäni hyvin nukutun yön jälkeen auringonsäteiden murtautuessa sisään valkoisten ikkunaverhojen lävitse.
Olin taistellut monta kuukautta stressin kanssa suorittaen elämääni osaamatta lainkaan pysähtyä ja minusta tuntuu, että siksi kehoni pakotti minut pysähtymään heti toisena iltana, piiloutumaan peittojen alle lepäämään takkatulen tanssiessa vapauttaan ja illan hämärtyessä ikkunalasin takana. Seuraavat päivät vietin suurimmaksi osaksi peittojen alla, lepäsin enemmän kuin olin levännyt rehellisesti sanottuna moneen kuukauteen ja yhtenä aamuna kävellessäni pitkin kylätietä auringonsäteiden lämmittäessä olkapäitäni mietin itsekseni, kuinka se oli tavallaan tullut ihan tarpeeseen, pysähtyminen. Sinä päivänä ajoimme Sulkavalle auringonsäteiden loisteessa ja katsellessani ohikiitävää maisemaa harjutiellä hymyilin itsekseni, kuinka niiden muutaman päivän aikana kevät oli ottanut monta askelta eteenpäin, taistellut talvea vastaan minun kerätessäni voimiani takaisin peittojen alla.
Viimeiset päivät päivät mökillä olivat suunnattoman kauniita, auringonsäteet maalasivat maisemaa kauniimmin kuin kertaakaan tänä vuonna ja kevät näytti viimein voittaneen talven, kävelin päivittäin rantaan katsomaan, kuinka järvi aivan vähitellen vapautui jään alta ja kaiken sen rauhan keskellä kuuntelin, kuinka linnut lauloivat korkeissa puissa. Koko tämän alkuvuoden minua vaivannut stressi tuntui viimein päästäneen minut otteestaan, jatkaneen matkaansa ilman minua ja seistessäni yhtenä aamuna laiturilla katselemassa järvelle mietin itsekseni, kuinka tänä kesänä minä tahdon soutaa keskelle järveä nauttimaan auringonlaskun harmoniasta. Tahdon kulkea pitkin lempeiden auringonsäteiden valaisemaa kylätietä kumisaappaat jalassa ja juosta pelloilla, minä hymyilin kävellessäni pienen karvakuonon kanssa kylätietä ja pysähtyessäni hetkittäin hengittämään keuhkojeni täydeltä hiljaisuutta. Niitä valtavan kauniita hetkiä oli niinä viimeisinä päivinä paljon, niitä, kun kävelimme kylätietä ja niitä, kun lämmitimme iltaisin saunan ja istuimme kaikessa rauhassa saunan pehmeässä lämmössä maiseman verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, nukahdimme tuvan lämpöön kaappikellon lyödessä rauhallisesti.
Toiseksi viimeisenä iltana istuimme vanhan aitan portailla ja katselimme, kuinka illan viimeiset auringonsäteet osuivat puiden latvoihin viereisellä pellolla, oli uskomattoman kaunis ja lämmin ilta ja minusta tuntui tavallaan kuin minä olisin herännyt pitkän talven jälkeen ja näkisin kaiken sen ensimmäistä kertaa, kuin olisin herännyt luonnon lailla, noussut routaisesta maasta. Pieni karvakuono juoksi ensimmäistä kertaa täysin vapaana ympäri pihaa palaten välillä onnellisuutta hehkuvana luoksemme ja juoksi sitten taas rantaan ihmettelemään kaikkea uutta, uskomattoman kaunis ilta, huokaisin itsekseni ja suljin sitten hetkeksi silmäni, kuuntelin tuulen huminaa hiljaisuuden keskellä. Se oli epäilemättä yksi huhtikuun onnellisimmista ja kauneimmista illoista, yksi niistä, jotka saivat minut rakastamaan kevättä enemmän kuin olen rakastanut vuosiin, yksi niistä illoista, jolloin olin tavattoman onnellinen siitä, että meidän on mahdollista palata sen vanhan aitan portaille aina uudelleen, palata hengittämään, kuuntelemaan tuulen huminaa korkeiden puiden latvoissa, pysähtymään kaiken kiireen keskellä.
Lähetä kommentti