3. heinäkuuta 2019

JUHANNUSAATTO RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

IMG_5465IMG_5041

Matkustin päivää ennen juhannusaattoa Savonlinnaan viettämään juhannusta vanhempieni sekä neljän ihan tavattoman rakkaan koiran kanssa, matkustin, sillä sen lisäksi, että juhannusviikonloppu on minulle yksi kesän ainoista pitkistä viikonlopuista (tuntuisi turhalta matkustaa melkein neljä tuntia viettääkseen vain yhden kokonaisen päivän jossain muualla), ajatus siitä, että viettäisin juhannukseni jossain muualla kuin rakkaassa pikkukaupungissa, tuntui tavallaan kummalliselta. Päästessäni sinä iltana nukahtamaan vanhaan huoneeseeni, siihen vanhaan parvisänkyyn, joka minulla oli aikoinaan Helsingissä pienessä soluasunnossani, olin valtavan onnellinen siitä, että sain olla taas hetken kotona ja hengittää kaikessa rauhassa, nauttia siitä pikkukaupungin rauhallisuudesta. Onnellinen siitä, että hetkeen ei tarvinnut stressata yhtään mitään ja sai yksinkertaisesti ihan vain olla, minä mietin nukahtaessani niiden kymmenen vuotta sitten kattoon kiinnittämieni tähtien alle, ne loistavat edelleen pimeässä ja se rauhoittaa minua, se, että jokin pysyy ennallaan vuodesta toiseen, vaikka elämässäni mikään ei tunnu pysyvän aloillaan, vaikka kuinka tahtoisin ja kuinka yrittäisin.

Juhannusaattona isäni oli töissä, joten vietimme päivän äitini kanssa suurimmaksi osaksi kahdestaan ja isäni lähdettyä töihin puolenpäivän jälkeen pyöräilimme kauppaan hakemaan viimeisiä ruokatarvikkeita illan juhannusateriaa varten ja vaikka polkupyörän kyytiin hyppääminen pelotti jostain syystä jotenkin aivan tavattomasti (niin, se kahden vuoden takainen auton alle jääminen kummittelee edelleen takaraivossa), olin lopulta kovin onnellinen siitä, että uskalsin ajaa punaisella polkupyörälläni vielä kotiinkin asti ja onnellinen myös siitä, että me olimme päättäneet lähteä myöhemmin viettämään juhannusaattoa rannalle kaikkien neljän koiran kanssa. Kotiin palattuamme pakkasimme eväät mukaamme ja suuntasimme koirien kanssa samalle rantakalliolle, jolla me olemme viettäneet paljon aikaa elämäni aikana, samalle rantakalliolle, jolla olen katsellut lukemattomia auringonlaskuja, siitä ne näyttävät aina vähän tavallista kauniimmilta. Kävellessämme sinä juhannusaattona rantakalliolle kapeaa metsäpolkua, jonka reunoilta korkeat nokkoset kaartuivat polulle, koirat eivät osanneet olla kiskomatta hihnoissaan, ne ovat käyneet siellä niin useasti, että ne takuulla tiesivät, mikä niitä odottaa sen nokkosten reunustaman metsäpolun käsittämättömän kaunis edessämme avautuva maisema oli auringonsäteiden loisteessa, se on yksi lempipaikoistani tässä maailmassa ja sitä se on varmasti myös meidän koirille.

IMG_5382IMG_5298IMG_5383

Laurin ja Hertan juostessa välittömästi järveen mietin itsekseni, kuinka vuosi sitten ne olivat vielä niin pieniä, etteivät ne uskaltaneet uida niin kauas kuin ne nyt uskaltavat, niin kovin pieniä, että ne väsyivät nopeasti ja nukkuivat suuren osan päivästä. Mietin, kuinka vuosi sitten istuin niiden kanssa omenapuun alla ja ne purivat minua pienillä ja terävillä hampaillaan varpaistani, mietin, kuinka ne ovat kasvaneet vuodessa aivan uskomattoman paljon, niin paljon, etten vuosi sitten olisi osannut kuvitellakaan, en, vaikka tämä ei ollutkaan ensimmäinen kerta, kun olen päässyt näkemään pentujen kasvavan. Aada ja Lisa jäivät vielä hetkeksi kalliolle katselemaan pentujen (niin, luulen, että ne ovat meille ikuisesti pentuja, vaikka kasvaisivat kuinka aikuisiksi tahansa) riehumista vedessä, levitimme äidin kanssa pyyhkeen auringonsäteiden lämmittämälle kalliolle ja istuimme nauttimaan juhannusaatosta, söimme croissanteja ja mansikoita lempeän tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiin ja kuuntelimme, kuinka linnut lauloivat valtameren kokoista vapauttaan.

Oli mielettömän kaunis kesäpäivä, todennäköisesti yksi tämän kesän kauneimmista, ja minä en osannut kuin hymyillä katsellessani Lisan uivan pentujen kanssa, se näytti niin tavattoman onnelliselta uidessaan rantaan keppi suussaan ja lähtiessään sitten juoksemaan ympäri pientä niemennokkaa pennut perässään. Toivottavasti tänä kesänä on vielä monta tällaista päivää, mietin kävellessämme paria tuntia myöhemmin paljain jaloin kotiin ja vaikka kuuma asfaltti poltti jalkapohjani saaden kävelemisen tuntumaan tuskalliselta loppupäivän ajan, istuessani illalla lapsuudenkotini terassilla vanhempieni kanssa en osannut olla hymyilemättä, söin hyvää ruokaa Lisan katsellessa vieressä ja nukahdin vanhaan huoneeseeni vähintään yhtä onnellisena kuin edellisenä iltana, eivätkä ne kymmenen vuotta sitten kattoon kiinnitetyt tähdet lopettaneet loistamistaan sinäkään iltana, siinä ne loistivat edelleen, aivan kuten kymmenen vuotta sittenkin.

IMG_5107IMG_5418

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti