Kevät on vähitellen alkanut tuntua jokaisessa hengenvedossani, mietin yhtenä aamuna seistessäni parvekkeella kuuntelemassa voimistuvaa tuulta ja katselemassa, kuinka järvi oli alkanut kuin huomaamattani vapautua jään alta. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut silmänräpäyksessä, kuin lumihuntuun verhoutunut maisema olisi ihan silmänräpäyksessä vaihtunut kevääsen, ensimmäisiin silmuihin lehtipuiden oksilla ja kuivaan asfalttiin jalkojeni alla, tuulessa aivan valtoimenaan leijailevaan katupölyyn ja siihen, kuinka kaikki tuntui vähän kevyemmältä.
Huhtikuun ensimmäisenä lauantaina me kävelimme iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa vähitellen kevääseen heräilevässä omenatarhassa ja kantaessani pientä aarrettamme sylissäni huokaisin itsekseni, kuinka vuosi sitten vasta odotimme saavamme hänet syliimme ensimmäistä kertaa. Aivan kuin talvi vaihtui kevääseen, tuntui kuin ihan silmänräpäyksessä hänestä olisi kasvanut ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmetteli kevääseen herännyttä maisemaa ja nauroi valloittavasti huomatessaan, kuinka pieni karvakuonomme innostui riehumaan.
Hänen ensimmäinen keväänsä, minä huokaisin ääneen hetkeä myöhemmin pienen aarteemme asettuessa pienen karvakuonomme viereen selälleen ihmetelemään tuulessa heiluvia koivun oksia ja sinistä taivasta. Hänelle ihan kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä ja on uskomattoman suuri onni, että saamme ihmetellä kevättä ensimmäistä kertaa hänen kanssaan, ihmetellä tuulessa heiluvia oksia, lumen alta paljastutta ruohikkoa ja ehkä pian kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Niin suuri onni, hymyilin vielä kävellessämme kotiin ja pysähtyessämme katselemaan hetkeksi järvelle, ei menisi enää kauaa ennen kuin viimeisetkin jäät olisivat sulaneet ja talvi olisi muisto vain.
Lähetä kommentti