it's in the world around you

Wave goodbye to the glory days / say hello to darkness sanat kaikuivat päässäni juhannusyönä kävellessäni hiekkatietä kumisaappaissa, sanat kaikuivat päässäni kaikessa kauneudessaan ja minä kuuntelin hiljaisuutta, kuuntelin sitä, kuinka tuulenhenkäys tarttui varovaisesti koiranputkiin. Enhän minä oikeastaan tiedä, miltä hiljaisuus tuntuu kulkiessaan selkärangan jokaisessa nikamassa, enkä minä osaa kuvitellakaan, sillä minussa soi jatkuvasti musiikkia jostain kaukaa, minussa soi musiikkia, joka kuiskailee always, always and forever / we will shine this beautiful silloinkin, kun minä uskon kuuntelevani hiljaisuutta kävellessäni hiekkateitä ja katsellessani maiseman uinuvan harmoniassa.

Onko täydellistä hiljaisuutta olemassakaan? Minä en tiedä, mutta minulle hiljaisuus merkitsee juhannusyön ääretöntä harmoniaa tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti koiranputkiin ja lintuparven lentäessä taivaalla vapauttaa, minulle hiljaisuus merkitsee sitä, että maailman tärkeimmät sanat kaikuvat päässäni. May the last thing I will ever remember / be painted with this evening glow minä kuiskailin taivaalle ilman äännähdystäkään, etten rikkoisi sitä harmoniaan kietoutunutta hiljaisuutta, ja palasin hetkeksi puolentoista vuoden takaiseen iltaan, kun samaiset sanat saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin eturivissä, sinä iltana unohdin osan itsestäni värivalojen loisteeseen, sinä iltana minä löysin hiljaisuuden.

Rubik oli ja on kaikesta huolimatta edelleen itselleni henkilökohtaisesti yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat jättäneet jälkeensä ainoastaan sitä mielettömän kaunista hiljaisuutta auringonlaskujen verhotessa maailmaa vaaleanpunaiseen harmoniaan ja tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin kotimatkalla kesäöinä pikkukaupungin rauhallisuudessa, armottomien rankkasateiden lyödessä kasvoille uskomattomalla voimallaan ja kyynelten virratessa poskipäille katuvalojen loisteessa, lintuparven lentäessä taivaalla ennen auringonnousua. It's in the world around you, miesääni on kuiskaillut korvaani pysähtyessäni kotimatkalla katselemaan edessä avautuvaa mielettömän kaunista maisemaa aamuauringon ensimmäisten säteiden loisteessa.
 
Sinä iltana, kun Rubik soitti viimeisen keikkansa maailma oli edelleen uskomattoman kaunis, nostin käteni ilmaan yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen viimeistä kertaa ja huusin ääntäni käheäksi täydellisistä sanoista hukkuen musiikkiin jokaisella hengenvedollani. Yksikään keskeneräinen lauseeni ei riittäisi kuvailemaan rakkauteni määrää viimeisten sointujen lävistäessä tajuntaani, enkä koskaan tule unohtamaan liikuttuneisuutta Artturi Tairan kasvoilla aivan viimeisten sanojen jälkeen, vilpitöntä rakkautta yleisöään kohtaan. Sinä iltana, katsottuani silmiin kiittäessäni kaikesta kyynelten tarttuessa silmäkulmiini, kävelin rautatieasemalle unohtaen osan itsestäni värivalojen loisteeseen ja kuiskailin ilmaan sanoja and I'll wait for you / you're a miracle välittämättä vähääkään siitä, mitä vastaantulijat minusta ajattelevat. Sinä iltana pudottaessani vahingossa kuulokkeet päästäni minä löysin hiljaisuuden, pysähdyin katselemaan ohikiitäviä autoja kylmyyden tarttuessa olkapäähäni ja olin hetkellisesti onnellisempi kuin koskaan aiemmin, sillä vaikka musiikki on kaunista, hiljaisuudessa on jotain äärimmäisen taianomaista.

Hiljaisuudessa on jotain aivan äärimmäisen taianomaista, vaikka täydellistä hiljaisuutta minä en ole koskaan kuullutkaan, enkä oikeastaan tiedä, onko sellaista olemassakaan. Valkoista kohinaa, mietin juhannusyönä istuessani heinäpaalin päällä kuuntelemassa hiljaisuutta tuulenhenkäysten tarttuessa varovasti koiranputkiin ja uskomattoman rakkaiden sanojen kaikuessa päässäni, minulle sellainen merkitsee hiljaisuutta, valkoiseen kohinaan sekoittunut rauhallisuus. Se ei ole rakkaampaa kuin musiikki, mutta minä tarvitsen sitä hetkittäin rauhoittuakseni katselemaan maiseman uinuvan harmoniassa ja nähdäkseni selkeämmin, ollakseni minä.

JUHANNUKSENA

  
"Olipa kerran yksi pimeä nainen. Hänen nimensä oli Jenna."

Kun juhannuksena istuin mökin terassilla lukemassa vanhaa mökkikirjaa, en voinut olla nauramatta. Vuonna 2008 olin kuitenkin tarinan mukaan suhteellisen pimeä nainen, enkä oikeastaan tiedä, johtuiko se siitä, että pukeuduin ainoastaan mustaan vai siitä, etten välittänyt vähääkään siitä, mitä muut minusta ajattelivat. Sinä vuonna minusta oli tullut ihminen, joka koulukiusaamisesta huolimatta pukeutui niitteihin ja tyllihameisiin, minusta oli tullut ihminen, joka kuunteli Cradle Of Filthiä huolimatta siitä, ettei minua ymmärretty. Pimeä nainen kaikella rakkaudella kirjoitettuna, mutta nimenomaan sellainenhan minä silloin olin ja nauraessani juhannuksena nimenomaiselle tarinalle unohduin miettimään, etten minä ole muuttunut mihinkään.

Nykyään saatan vain miettiä enemmän, enkä enää pukeudu korsettiin.  

KEIKKAKAIPUUSTA

Sen jälkeen, kun muutin tähän pieneen oopperakaupunkiin, en ole hetkeäkään osannut kaivata takaisin sinne rautatiaseman iltapäiväruuhkaan tai mainosvalojen loisteeseen, en ole hetkeäkään osannut kaivata sitä pientä asuntoani, jonka parvekkeella istuin kastelemassa lentokoneiden lentävän ohitseni. Enkä ole osannut kaivata auringonnousujen harmoniaa tuntemattomilla kadunkulmilla, mutta tänään kirjoittaessani rikkinäisiä lauseita värivalojen loisteessa kokemastani onnellisuudesta ymmärsin, että nimenomaan sitä kaipaan suunnattomasti: hukkumista onnellisuuteeni värivalojen loisteessa, kun musiikki saa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja eturivissä todellisuus menettää merkityksensä, sitä minä kaipaan enemmän kuin mitään koskaan.

Helsingissä rakkauteni musiikkia kohtaan kasvoi suunnattomaksi, sain todistaa aivan uskomattoman kauniita hetkiä värivalojen loisteessa vuolaiden kyynelten virratessa poskipäilleni ja palatessani sitten Savonlinnaan tavallaan hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani, siksi minä kaipaan suunnattomasti. Yksinkertaisesti kaipaan sitä, kun musiikki keinuttaa mukanaan tunteiden ääripäissä murtaen viimeisimmänkin suojamuurini tuntematta häivähdystäkään armosta ja tarttuu olkapäähäni kertoen tarinaansa siitä, kuinka siinä hetkessä on kaikki, mitä tulen koskaan tarvitsemaan. Kaipaan enemmän kuin olen koskaan elämässäni kaivannut mitään, niin äärettömän tärkeitä nimenomaan ne värivaloissa viettämäni hetket minulle olivat ja ovat edelleen.

Kirjoittaessani siinä rikkinäisiä lauseita maailman kauneimmista muistoista unohduin hetkittäin miettimään, ettei se värivalojen loisteesta löytämäni suunnaton onnellisuuteni tule koskaan katoamaan, vaikka hetkittäin maailman paino tuntuu raskaalta: suunnaton onnellisuuteni kulkee mukanani nähden suurimman kaipuuni ja tarttuen hauraaseen käsivarteeni kaikkina niinä hetkinä, kun ahdistukseni piirtää ääriviivojaan selkärankaani. Ensi viikolla matkustan tuntemattomaan rakastaakseni musiikkia enemmän kuin kertaakaan tässä valoisassa kodissani, nostan käteni ilmaan äärettömästä onnellisuudestani ja annan kyynelten virrata poskipäilleni, ensi viikolla kaipuuni tuntee pelkoa selkärangassaan huutaessani rakkauttani esimerkiksi Von Hertzen Brothersin ja The Blankon noustessa lavalle, oikeastaan jo pelkästään ajatus siitä tekee minut hurjan onnelliseksi.

En tahtoisi puhua riippuvuudesta, mutta se tuntuu varmaan tältä. 

SOITTOLISTALLA JUURI NYT

Kuuntelen musiikkia keskimäärin seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa, mikä on siis mielestäni suhteellisen kunnioitettava määrä ottaen huomioon sen, että minä olen vuorokaudessa keskimäärin seitsemäntoista tuntia hereillä eli periaatteessa kuuntelen hiljaisuutta ainoastaan nukkuessani. Muutettuani tähän pikkukaupunkiin minä olen rakastunut uudelleen suomenkieliseen musiikkiin, istunut rannassa kuuntelemassa uskomattoman kauniita tarinoita musiikin kuiskaillessa korvaani onnellisuuttaan ja turvautunut hetkittäin niihin yhtyeisiin, jotka saavat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin, mutta jostain tuntemattomasta syystä en ole tavallaan saanut otetta muutaman viimeisimmän viikon aikana ilmestyneestä musiikista, onkohan mitään merkittävää edes ilmestynyt? Minä en tiedä, mutta huomenna aion tutustua uuden musiikin ihmeelliseen maailmaan.

Kuitenkin kävellessäni tänään auringonsäteiden loisteessa ymmärsin, että viimeisin soittolistani on tosiaan maaliskuulta ja siksi ennen uuteen musiikkiin tutustumista kokosin teille soittolistan verran musiikkia, joka on soinut kuulokkeissani muutaman viimeisimmän viikon aikana. Koska muutettuani tänne olen rakastunut uudelleen suomenkieliseen musiikkiin, soittolistalta löytyy tavanomaista enemmän nimenomaan juuri sitä suomenkielistä musiikkia esimerkiksi Jarkko Martikaisen, Samuli Putron ja Laura Moision muodossa, joista viimeisin julkaisi huhtikuussa ensimmäisen singlelohkaisun tulevalta pitkäsoitoltaan. Suomenkieliseen musiikkiin liittyen on mainittava, että sosiaalisen median ylistämä Paperi T löytyy myös soittolistaltani, nimittäin kyseisen herran debyytti oli yksinkertaisesti niin käsittämättömän kova, että minä olin ainoastaan sanattomuutta. Suomenkielisen musiikin lisäksi soittolistalta löytyy edelleen esimerkiksi se uskomattoman rakas Von Hertzen Brothers, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto on kuluneen viikon aikana saanut kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin vähintään kerran vuorokaudessa ja The Blanko, jota aiemmin mainitun lisäksi suuntaan rakastamaan ensi viikolla Kangasniemelle.

Rubik, Disco Ensemble ja Fleet Foxes lukeutuvat myös niihin yhtyeisiin, jotka ovat hetkittäin saaneet kyyneleet silmäkulmiini, todennäköisesti ainoastaan äärettömästä rakkaudestani. Lisäksi soittolistalta löytyy The Nationalin Sunshine On My Back, joka iski allekirjoittaneeseen uskomattoman voimakkaasti keskiyön harmoniassa tämän pikkukaupungin uinuessa hiljaisuudessa ja Sufjan Stevensin The Only Thing, joka on herättänyt uskomattoman kauniisiin aamuihin auringonsäteiden murtautuessa sisään ikkunaverhojeni lävitse ja kuiskaillut rakkauttaan nukahtaessani näkemään unta lähtemisestä. Nyt kuitenkin, kuunnelkaa nämä!

MITÄPÄ JOS SÄ PELKÄÄT TURHAAN?

Olen istunut rannassa kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita musitikirjaani illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, kävellyt kotiin musiikin kuiskaillessa korviini harmoniaansa ja nukahtanut sitten vuorokauden vaihteessa näkemään unta lähtemisestä, unohtunut aamuauringon ensimmäisissä säteissä miettimään, kuinka elämäni on muuttunut muutamassa viikossa suunnattomasti ja kuinka minäkin olen muuttunut. Unohtunut miettimään, kuinka minusta on tullut sellainen nainen, joka unohtaa rakkaan akustisen kitaransa seisomaan epävireisenä vaatehuoneen nurkkaan ja tanssittaa sormiaan mustilta koskettimilta valkoisille, silmät kiinni uskomattoman väsyneenä työpäivän jälkeen.

Unohtunut aina iltaisin miettimään, kuinka kaikesta huolimatta hiukseni ovat edelleen takkuiset ja tanssitan sormiani mustilta koskettimilta valkoisille väärässä järjestyksessä, väärässä kulmassa ja kuten se entinen soitonopettajani sanoi neljä vuotta sitten, täytyisi opetella soittamaan oikealla tavalla. Olen miettinyt, kuinka minun ei oikeastaan tarvitse koskaan tanssittaa sormiani oikeassa järjestyksessä, selvittää takkuisia hiuksiani vuorokauden vaihteessa ennen nukahtamista ja virittäessäni akustisen kitarani kuulostamaan taas kauniilta hymyillyt itsekseni, kun taustalla Samuli Putro kuiskailee mitä jos sä pelkäät turhaan / ja elämä tapahtuu sinä aikana illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa jälleen vaaleanpunaiseen harmoniaan, ei minun tarvitse muuttua. Eikä minun tarvitse tehdä oikein, minun tarvitsee vain kuunnella itseäni. 

Juuri nyt on kaikki hyvin, soitan kitaraa keittiössä.

JA ELÄMÄ TAPAHTUU SINÄ AIKANA

SAVONLINNA NYSLOTT

JARKKO MARTIKAINEN @ SAVONLINNA 06 06 2015

On tapahtunut paljon, on valoisa asunto tämän pikkukaupungin keskustassa ja kasoittain rakasta musiikkia ikkunalaudalla, akustinen kitara epävireisenä vaatehuoneessa odottamassa minua ja ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa, säälittävän rikkinäiset kengät eteisessä. Iltapäivän auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani pikkukaupungin satamassa tuntuu, etten koskaan lähtenytkään ja on hymyiltävä suunnatonta onnellisuutta, höyrylaivat huutavat tervehdyksiään ohikulkeville ihmisille iltapäivän vaihtuessa vähitellen kultaisiin auringonsäteisiin. Tuntuu, etten koskaan lähtenytkään, vaikka minussa on edelleen onnellisuutta sieltä, missä raitiovaunut kolisivat ohitseni ja rautatieasemalla vastaantulijoilla jatkuvasti kiire seuraavaan metroon: siellä minusta tuli äärettömän onnellinen, mutta täällä on koti, tiedättehän.

Sitä voi olla hetkittäin vaikea selittää, mutta kävellessäni uskomattoman tutuilla kadunkulmilla minun on helpompi hengittää, tässä kaupungissa minä aikoinaan kadotin itseni ja tästä kaupungista minä itseni jälleen löysin. Yhtenä iltana seisoin satamassa tihkusateen kastellessa varovaisesti takkuiset hiukseni ja kuuntelin Jarkko Martikaisen laulavan suunnattoman kauniisti, muutettuani tähän pieneen kaupunkiin olen alkanut rakastaa suomenkielistä musiikkia aivan suunnattomasti, siksi seisoessani tihkusateessa musiikin kulkiessa selkärangassani olin typerän onnellinen, hymyilin tuntemattomille. Sen lisäksi, että rakastan suomenkielistä musiikkia, on sanottava, että rakastan myös Jarkko Martikaista: rakastan miehen äärimmäistä lahjakkuutta, rakastan jokaista hänen laulamaansa sanaa ja rakastan sitä suunnatonta onnellisuutta, joka kulki pitkin selkärankaani sanojen ylämäessä tönin sua eteenpäin / alamäessä vauhtias jarrutan / vaikken kanssasi tanssimaan oppinut / opin enemmän, opin sinut kaikuessa satamassa. Jos jonain päivänä saatte mahdollisuuden päästä kuuntelemaan Jarkko Martikaista vaikka nimenomaan jonkin pikkukaupungin satamaan, suosittelen ehdottomasti tarttumaan mahdollisuuteen, tämä mies on uskomattoman ihana.