4. maaliskuuta 2015

huonokarmatrippi jäähallissa

donhuonot 456donhuonot 545
Elämässäni on musiikin suhteen ollut niitä aikakausia, joita on suunnattoman vahvasti värittänyt ainoastaan muutama yhtye: niitä aikakausia, jolloin ainoastaan muutamalla yhtyeellä on ollut merkitystä ja koko oma olemassaoloni on periaatteessa kiteytynyt niihin muutamaan yhtyeeseen, niitä aikakausia on elämässäni ollut useita ja tavallaan ainoana yhdistävänä tekijänä on toiminut uskomattoman suuri rakkaus musiikkiin. Tänään palataan elämässäni siihen aikakauteen, kun rakastuin Apulantaan yleisömeren keskellä vieraan kaupungin ympärillämme verhoutuessa tummansiniseen ja aloin kirjoittamaan keskeneräisyyttäni runomuodossa, siihen aikakauteen nimittäin liittyi kaksi itselleni uskomattoman tärkeää yhtyettä, joista en ole koskaan aiemmin osannut kirjoittaa mitään. Yhtye nimeltä Tehosekoitin astui elämääni kaksi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen ja Ankkarock-esiintymisen jäävän siten yhtyeen viimeiseksi, mutta päätöksestä huolimatta yhtyeestä tuli itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä.

Kieltämättä silloin 14-vuotiaana keikoille pääseminen oli suunnattoman harvinaista: yhdeksän vuotta sitten pienessä oopperakaupungissa keikoille pääseminen vaati täysi-ikäisyyttä ja vaikka teini-ikäinen minäni olisi kuollakseen halunnut matkustaa hukkuakseen värivaloihin, se ei ollut tarpeeksi kapinallinen matkustamaan vastustuksesta huolimatta. Don Huonot astui elämääni sinä samaisena vuonna ja viimeistään rakastuessani kyseiseen yhtyeeseen oli myönnettävä itselleen, ettei yhtyeen aktiivisuudella ollut tavallaan yhtään mitään merkitystä, musiikki pysyy lopettamisesta huolimatta ja sitä voi rakastaa jokaisella hengenvedollaan, huutaa kokonaisvaltaisesta tunteesta. Kaikesta huolimatta salaisesti toivoin pääseväni vielä näkemään nämä yhtyeet värivaloissa ja tavallaan lupasin itselleni, että mikäli jonain päivänä sellainen mahdollisuus tulee, vien itseni hukkumaan värivalojen loisteeseen. Tehosekoitin jäi tästä lupauksestani huolimatta aikoinaan valitettavasti näkemättä, mutta marraskuussa naurahtaen ostin itselleni lipun Don Huonojen 25-vuotisjuhlakonserttiin.

Seuraavaksi aion kirjoittaa siitä, kuinka en odottanut turhaan.

(Ja kuinka eturivissä ei välttämättä tarvitse nuolla rakkaansa kasvoja,
ei ainakaan kirjaimellisesti, eikä ainakaan monen biisin ajan, oikeasti.)
donhuonot 054
EGOTRIPPI @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 02 2015

Todennäköisesti tälle keikalle joutuu oikeasti jonottamaan, mietin istuessani raitiovaunussa kansallismuseon kohdalla pimeyden verhotessa maisemaa tummansiniseen ja kuulokkeissani Pauli Hauta-Aho laulaa jostain sellaisesta, mihin sanat eivät koskaan riittäisi. Helsinki tuntuu nukkuvan pimeydessä kävellessäni hetken päämäärättömästi ja saapuessani myöhemmin jäähallille toteamaan, ettei ilmeisesti tarvitsekaan jonottaa, miesääni kuiskailee korvaani edelleen jotain niin uskomattoman suurta, että ne keskeneräiset lauseeni eivät koskaan riittäisi kertomaan. Kuka ihan oikeasti kuuntelee The Blankoa ennen tällaista keikkaa, mietin sitten kävellessäni tasan seitsemältä viemään villakangastakkiani narikkaan ja istuessani myöhemmin odottamassa keikan alkamista naurahdan itsekseni, ettei varmaan kukaan minun lisäkseni.

Egotrippi nousee värivalojen loisteeseen puoli yhdeksältä. Tavallaan en osannut odottaa keikalta mitään ja ollakseni rehellinen itselleni on myönnettävä, etten oikeastaan edes tunne yhtyeen tuotantoa kauhean hyvin, vaikka Matkustaja ja Varovasti Nyt ovatkin kieltämättä uskomattoman tärkeitä musiikillisia taideteoksia. Keikan puolivälissä huomaan kohdanneeni eturivissä äärimmäisen epämukavan tilanteen, kun sekä oikealla että vasemmalla puolellani rakastuneet pariskunnat osoittavat rakkautta toisilleen, ihan oikeasti, eturivissä ei välttämättä tarvitse kuolata rakkaansa kasvoille, enkä puhu nyt mitään katkeruuttani, valitettavasti se sattuu vain tuntumaan sivullisista uskomattoman kiusalliselta. Egotrippi on kuitenkin mainio ja kieltämättä sanojen on olemassa asioita / niin kipeitä ja vaikeita / ettei niistä puhumalla selviä kaikuessa jäähallissa kyyneleet tarttuvat silmäkulmiini, ne sanat ovat kulkeneet mukanani uskomattoman kauan lohduttaen ja saaden kyyneleet virtaamaan poskipäilleni, mutta ne ovat kuitenkin aina olleet siinä, mukanani.
donhuonot 196donhuonot 167donhuonot 153
MAJ KARMA @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 02 2015

Egotripin poistuessa värivalojen loisteesta neuvottelen itseni kanssa eturivin välttämättömyydestä ja hetken kuluttua luovun ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoisesti eturivipaikastani, koska minä en välttämättä kestäisi seuraavaa yhtyettä pariskuntien vieressä. Unohdun miettimään viimeistä kertaa, kun näin Herra Ylpön Ihmiset-kokoonpanonsa kanssa: heinäkuun tukahduttavassa kuumuudessa yleisömeren keskellä auringonsäteet polttivat kalpealle iholleni ääriviivojaan, huusin ääntäni käheäksi jokaisella hengenvedollani ja ennen viimeistä biisiä olin uskomattoman lähellä pyörtymistä, mutta siinä keikassa oli ääretöntä tunnetta. Maj Karmaa en kuitenkaan ole aikaisemmin nähnyt värivaloissa ja yhtyeen myöhemmin noustessa lavalle olen ainoastaan sanattomuutta, yhtye nimittäin huutaa vaarallisuuttaan tummanpuhuvan laulajansa johdolla niin suunnattomalla voimalla, että on antauduttava musiikille ihan jokaisella hengenvedollaan ja huudettava ääntään käheäksi, hetkeen ei ole olemassa muuta todellisuutta.

Herra Ylppö on äärimmäisen mielenkiintoinen persoona. Ihmiset-yhtyeensä kanssa miehen kasvoilta pystyi lukemaan hetkittäin liikuttuneisuutta, värivalojen loisteessa myös allekirjoittaneen silmäkulmiin tarttuivat kyyneleet ja musiikki tuntui selkärangan jokaisessa nikamassa kokonaisvaltaisena tunteena. Rakkautena ja äärettömänä melankoliana, mutta tänään Maj Karman raivotessa lavalla Ylpön kasvoilta pystyy lukemaan liikuttuneisuuden sijaan vaarallisuutta, joka tarttuu allekirjoittaneeseen ja todennäköisesti myös kokonaiseen yleisömereen, niin uskomattoman vahvasti yleisö tuntuu antautuvan musiikin vietäväksi. "Tästä tulee hieno viikonloppu tyypit, juhlikaamme" Ylppö kehottaa ja yleisömeri riehaantuu entisestään, minä olen elossa.
donhuonot 384donhuonot 459donhuonot 327
DON HUONOT @ HELSINGIN JÄÄHALLI 27 02 2015

Maj Karman jälkeen olen edelleen pelkästään sanattomuutta, yleisömeri tuntuu odottavan seuraavaa yhtyettä uskomattoman innoissaan ja niin minäkin, tätä olen kai salaisesti odottanut siitä hetkestä, kun päätin jonain päivänä näkeväni kyseisen yhtyeen värivalojen loisteessa. Tavallaan tuntuu kuin olisin odottanut ainoastaan tätä hetkeä kaikki nämä yhdeksän vuotta, mietin istuessani hetkeksi, sydämessäni muuttuu hetkittäin rytmi pelkästään innostuneisuudesta ja kun viimein laitan korvatulpat takaisin korviini myönnän jännittäväni, tämä on kieltämättä itselleni henkilökohtaisesti äärimmäisen suuri hetki. Sydän hakkaa vimmatusti ja kun yhtye lopulta nousee värivalojen loisteeseen suunnattomien suosionosoitusten saattelemana, sydämessäni muuttuu rytmi musiikin saadessa kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, yhdeksän vuotta ja minä olen tässä.

En tiedä, kuinka uskomaton Don Huonot oli kultavuosinaan, mutta Kalle Aholan hokiessa mä en vihaa mitään / mä en vihaa mitään / mä en vihaa mitään / niin kuin sinua yleisömeri tuntuu muuttuvan liekkimereksi ja viimeistään kertosäkeen kaikuessa värivaloissa yleisö hukkuu liekkeihinsä. Aholan silmissä on äärimmäistä onnellisuutta, joka tarttuu allekirjoittaneeseen niin uskomattoman voimakkaana, että olisin valmis myymään sieluni kuullakseni tätä enemmän, tunteakseni musiikin aivan uskomattoman voimakkaana onnellisuutena rintalastani alla. Eikä minun tarvitse luopua mistään, mutta musiikki pakottaa nauttimaan jokaisella hengenvedollani ja liikuttumaan sanoista me olemme kuin veljet / toivon ettei sen tarvitse mennä / surussa vääntymään nostalgian tuntuessa hetkittäin selkärangassa, vaikka tämä on tavallaan kaikkea muuta, nostalgiaa on ainoastaan yleisömeren kasvoilla.
donhuonot 399
Tavallaan uskon, että värivalojen loisteeseen on saavuttu nimenomaan muistelemaan menneitä ja tuntemaan nostalgiaa selkärangan jokaisessa nikamassa, se on oikeastaan ihan ymmärrettävää: musiikki kietoo itseensä äärettömästi onnellisuutta, ensimmäisiä rakkaudentunnustuksia vahvasti humaltuneena tai sitten äärimmäistä epätoivoisuutta, tänään musiikki keinuttaa niissä muistoissa. Mutta tavallaan sitä nostalgiaa on ainoastaan yleisömeren kasvoilla, nimittäin yhtye tuntuu olevan uskomattomassa iskussa ja kuulostaa kieltämättä vielä kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisenä niin käsittämättömän hyvältä, että musiikki vetää allekirjoittanutta armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan ja pakottaa kyyneleet tarttumaan silmäkulmaani, tässä on muutakin kuin nostalgiaa. Keikan puolivälissä permannon keskiosassa sanat himmeän sinisessä yössä / sateen solistessa kadun asfalttiin / havahdun niin polttavaan ikävään / että tahtoisin olla kuollut yllättävät allekirjoittaneen, vaikka ne sanat kuuluvat ehdottomasti tärkeimpiin: siksi tässä on muutakin kuin nostalgiaa, nimittäin lukemattomista soittokerroista huolimatta ne sanat pääsivät yllättämään koskettavuudellaan, saamaan hauraan sydämeni muuttamaan hetkellisesti rytmiään ja pudottamaan yleisön polvilleen, yhtyeen tunnelmoidessa akustisesti jäähallissa oli suunnatonta taianomaisuutta.

Yhtyeen päättäessä akustisen tunnelmointinsa loputtomiin suosionosoituksiin päälavalle ilmestyy yhtyeen alkuperäinen kitaristi, vuosina 1989–92 yhtyeessä vaikuttanut Joonas Pirttilä, ja yhtyeen toiselta albumilta löytyvä Hyrrä pääsee säveltäjänä käsittelyyn. Yleisö tuntuu hukkuvan hurmioonsa, hetkittäin suljen silmäni tunteakseni jokaisella hengenvedollani ja viimeistään keinuessani tässä uskomattoman kauniissa hetkessä, kun Laura Närhi yllättäen astuu värivalojen loisteeseen duetoimaan Aholan kanssa syksyllä ilmestyneen melankoliaan verhoutuvan musiikillisen taideteoksen, tunnen jokaisen suojamuurini murtuvan. Kappaleesta muotoutuu uskomattoman suuri voimaballadi, joka tuntuu ainoastaan kasvavan jokaisella hengenvedollaan ja hukuttavan yleisömeren suunnattomaan melankoliaan, eivätkä sanat kaikki mitä tein / tein vain sinua varten / vartioin sun joka askelta jää melankoliaan verhoutuneen voimaballadin varjoon, kappaleen intensiivinen versiointi pudottaa allekirjoittaneen polvilleen, tosin vain kuvainnollisesti, sillä todellisuudessa vedän korvatulpat varomattomasti korvistani ja huudan kovempaa kuin koskaan pystyisi uskomaan, huudan teini-ikäisen minäni kokonaisvaltaisesta tunteesta, suunnattomaan epätoivoon päättyneestä rakkaudesta.

Enkä lopeta huutamista silloinkaan, kun keikan yllättävimmäksi vieraaksi osoittautunut Paleface astelee värivaloihin huudattamaan edessään siintävää yleisömerta. Verta, pornoa ja propagandaa yleisö huutaa sanoinkuvaamattomassa hurmiossa, kädet seuraavat musiikkia levottomina ja sydämeni hakkaa vimmatusti, olen suunnattoman vahvasti elossa ja kyyneleet virtaavat poskilleni pelkästään loputtomasta onnellisuudesta, naurattaakin. Yhtye poistuu lavalta jättäen yleisömerensä räjähtämispisteeseen, mutta palaa liikuttuneisuutta kasvoillaan vetämään Ruma rämä romu römö-römön a cappellana ja räjäyttämään tilanteen viimein sanoin älä saatana sano että kaipaat minua / tiedät hyvin kyllä missä minä ootan sinua, eikä viimeisenä värivalojen loisteessa kaikuvien uskomattoman rakkaiden sanojen luodinkestävää sydäntä / ei oo vielä keksittykkään / turha pelätä laukausta / sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa jälkeen ole oikeastaan enää mitään sanottavaa, yhtyeen todennäköisesti suurimman hittibiisin päättyessä hiljaisuuteen jonotan naurettavan pitkään saadakseni villakangastakkini narikasta ja myöhemmin kävelen rautatieasemalle sanoinkuvaamattoman liikuttuneena, mutta niin onnellisena, ettei siinä ole mitään järkeä.

Kiitos tästä Don Huonot, en odottanut turhaan.  
donhuonot 392donhuonot 489donhuonot 533

2 kommenttia

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.