EHKÄ JUURI SIINÄ ON SEN SALAISUUS

Syyskuussa minä olen ollut onnellinen, mietin yhtenä aikaisena aamuna kävellessäni Valon kanssa kahdestaan viljelypalstojen takana kulkevaa polkua, valtavan onnellinen, vaikka en ole yrittänyt olla. Ehkä juuri siksi olen ollutkin, en ole keskittynyt onnellisuuden tavoitteluun vaan elänyt hetki kerrallaan, pysähtynyt arjen keskellä hetkittäin hengittämään ja ottanut pieni hetkiä itselleni, sellaisia, joissa ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä.

 

    Ehkä juuri siinä on sen salaisuus, tavallisessa arjessa ja pienissä hetkissä. 

 

 

Yhtenä hiljaisena aamupäivänä minun teki mieli leipoa korvapuusteja, istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä vaivaamassa taikinaa ja ikkunasta tulvivan ilman tanssittaessa pitsiverhoja mietin, kuinka äitini ompeli ne minulle ensimmäiseen kotiini tässä kaupungissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kotini, jonka ikkunoihin ne lopulta päätyivät, tähän kotiin ne ovat täydelliset ja tämä koti on meille täydellinen. Ihana ajatus, täydellinen koti meille neljälle, mietin hetkeä myöhemmin lisätessäni voita, sokeria ja kanelia kaulitun taikinan päälle.

 

     Rakastan kanelia, se tuoksuu jotenkin turvalliselta. 

 

Taustalla soi musiikkia, joka palaa luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä. Musiikkia, kuten Sufjan Stevens, Ólafur Arnalds, Bon Iver ja The Cinematic Orchestra. Kohtaamme aina syksyisin, kuin aikaa ei olisi kulunut.

 

Onnellinen, sitä minä olen ollut, mietin keittäessäni teetä iltapäivän hiljaisuudessa, valtavan onnellinen.    

ELÄMÄNI TÄRKEIN TEHTÄVÄ

Viime viikkoina valvoessani keskellä yötä pienen ihmisen kanssa olen aina hetkittäin pysähtynyt muistelemaan yötä, kun pieni ihminen oli juuri syntynyt. Sinä kesäkuisena yönä minä valvoin sairaalasängyssä saamatta unta, vaikka en ollut nukkunut kunnolla yli vuorokauteen, olin vain hetkeä aiemmin nostanut lohduttomaan itkuun heränneen vastasyntyneen pienen ihmisen viereeni ja kuuntelin, kuinka hän tuhisi siinä tyytyväisenä. Siinä hän oli turvassa, oman äitinsä lähellä, se oli silloin ja on edelleen hänelle turvallisin paikka tässä maailmassa. 

 

Se on minun elämäni tärkein tehtävä, olla hänen äitinsä, hänen turvapaikkansa ja valvoessani viime viikkoina keskellä yötä hänen kanssaan olen pysähtynyt siihen ajatukseen, kulkenut rauhallisin askelin ympäri hämärää kotiamme pieni ihminen sylissäni. Siihen hän on lopulta aina nukahtanut ja vielä ennen kuin olen laskenut hänet omaan sänkyynsä olen katsellut niitä pieniä kasvoja, tuntenut, kuinka kyyneleet tarttuvat omiin silmäkulmiini. 

 

       Äidin oma pieni ihminen, on vieläkin vaikea ymmärtää, 

            kuinka valtavasti on mahdollista rakastaa.

 

SYVÄLLÄ RINTALASTAN ALLA KUISKAILEE SYKSY

 

Olen huomannut alkaneeni taas kuuntelemaan Taylor Swiftin folklorea, sytyttämään kynttilöitä sadepisaroiden valuessa pitkin ikkunalasia ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja lauseita puhelimen muistioon, ajatuksia, jotka käyvät ihan hetken mielessä ja katoavat sitten. Luonto on alkanut vähitellen verhoutua kauneimpiin väreihinsä, jotka ovat aivan kuin ne yksittäiset sanat ja lauseet, maalaavat hetken maiseman kauniiksi ja katoavat sitten. 

 

     Syvällä rintalastan alla kuiskailee syksy, kaikista rakkain vuodenaika. 

 

            Rauha. Hiljaisuus.

 

 

Iltaisin pieni ihminen on tahtonut olla vain sylissä, eikä mikään ole tuntunut niissä hetkissä tärkeämmältä kuin olla olemassa hänelle, ihmetellä yhdessä ikkunalasin takana joka ilta aina vähän aikaisemmin hämärtyvää iltaa ja katuvaloja, jotka loistavat keltaista valoaan illan hämärässä. Hänen toinen syksynsä, tahtoisin ikuistaa sen lukemattomiin valokuviin, kerätä kirjojen väliin talteen kaikki syksyn kauneimmat värit ja kertoa sitten vuosien päästä niistä hetkistä, siitä, kuinka onnellinen minä olin saadessani viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan.