IHMEELLISEN KAUNIS ILTA TÄHTITAIVAAN ALLA

 

Syksyllä, maiseman verhoutuessa kauneimpaan ruskaansa, minä kaipasin mökille enemmän kuin olin kaivannut aikoihin, kaipasin, vaikka tiesin, etten tule enää koskaan istumaan sen rakkaan mökin kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta. Kaipasin niin, että se tuntui kipuna jossain syvällä sielussani ja juuri siksi tuntui uskomattomalta katsella tuttujen maisemien vaihtuvan auton tuulilasin takana ajaessamme marraskuussa Sulkavalle viettämään kymmenettä vuosipäiväämme pienellä mökillä, jonka olimme vuokranneet viikonlopuksi.

 

Matkan aikana oli alkanut sataa lunta ja istuessamme myöhään sinä iltana paljussa tähtitaivaan alla maisema peittyi varovaiseen lumihuntuun. Oli ihmeellisen kaunis ilta, lukemattomat tähdet loistivat kirkkaina taivaalla ja pimeyden keskellä tuntui kuin kaikki olisi pienen hetken ollut siinä, hengitin syvään ja suljin hetkeksi silmäni, tuuli kuiskaili ympärillämme seisovien korkeiden puiden latvoissa. Kylmyys pisteli jalkapohjia noustessamme paljusta vielä hetkeksi nauttimaan puusaunan suloisen lempeästä lämmöstä ennen kuin kävelimme saunamökiltä pihapiirissä kulkevaa valaistua polkua lämpimään mökkiin viettämään rauhallista iltaa ilman kiirettä mihinkään.

 

 

Seuraavana aamuna maisema oli satukirjasta, yön aikana lumisade oli voimistunut ja kävellessäni koiran kanssa rantaan katselemaan järvelle hymyilin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin kaikesta, lumesta, rauhasta metsien keskellä ja siitä marraskuisesta viikonlopusta mökillä puolisoni ja koiramme kanssa. Valo kulki edelläni jättäen jälkeensä tassunjälkiä ja kääntyi aina hetkittäin katsomaan minua kuin tarkistaakseen minun kulkevan edelleen perässä, maailman paras koira, sanoin ja silitin pehmeää turkkia istuessani sen viereen laiturille.

 

      Ihmeellisen kaunis aamu ja ihmeellisen kaunis maisema, mietin ja

    hengitin jälleen syvään, rintalastan alla asui valtameren kokoinen rauha.

 

TOIVON, ETTEI NIIN KÄVISI HILJALLEEN KOKO KAUPUNGILLE

 

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai ja aamun ensimmäiset valoisat tunnit, ajan pikkukaupungin hiljaisia katuja ja hetken mielijohteesta kaarran vanhan kirjaston parkkipaikalle, pysäköin auton ja jatkan matkaani kävellen. Kymmenen vuotta sitten asuin hetken lyhyen kävelymatkan päässä vanhalta kirjastolta, kauniissa asunnossa, jonka ikkunoista tulvi sisään valoa aamuisin ja jonka ikkunalaudoille minä sytytin iltaisin kynttilöitä kaupungin uinuessa tähtitaivaan alla. Siihen asuntoon minä muutin, kun jätin Helsingin taakseni, siihen asuntoon rakensin itselleni kodin, josta tuli minulle siinä lyhyessä ajassa äärettömän rakas.

 

Kävelen vanhan kotitaloni ohi, tuntuu jotenkin pelottavan kaukaiselta ajatukselta, että vain kymmenen vuotta sitten katselin iltaisin Linnankadun valoja ikkunalasin takana ja keitin siinä pienessä keittiössä teetä pitääkseni itseni lämpimänä. Rakastin asua tällä kauniilla kadulla, mietin jatkaessani matkaani kohti vanhaa kivilinnaa ja hengittäessäni marraskuisen aamun raikasta ilmaa. Ei ensimmäistäkään vastaantulijaa, kaupunki on hiljainen, kuten aina tähän aikaan vuodesta, turvallisen hiljainen, hymyilen pysähtyessäni katselemaan hetkeksi harmaan maiseman keskellä seisovaa keskiaikaista kivilinnaa, turvallisen hiljaista, tavallaan niin kovin rakasta ja tuttua.

 

 

Vanhalta kivilinnalta kävelen vielä katsomaan kahta vanhaa puutaloa Olavinkadun varressa, ne ovat nähneet syysmyrskyjä ja kylmiä talviöitä yli vuosisadan ajan ja siksi tuntuu aivan uskomattomalta nähdä, kuinka ne rapistuvat kaikessa hiljaisuudessa keskellä tätä pikkukaupunkia. Istun vuosikymmeniä sitten valokuvaamona toimineen puutalon portaalle, katselen hiljaista kaupunkia ympärilläni ja toivon, ettei niin kävisi hiljalleen koko tälle kaupungille. Minä toivon, ettei sen annettaisi rapistua niiden talovanhusten tavoin, toivon, sillä kaikessa hiljaisuudessaan tämä kaupunki on valtavan kaunis ja sillä tulee aina olemaan erityinen paikka rintalastani alla.

 

   Voi rakas Savonlinna, kuinka paljon sinua rakastan,     

 vaikka en enää uskalla haaveilla palaavani jäädäkseni.  

 

 

VOI SAVONLINNA, KUINKA OLINKAAN SINUA KAIVANNUT

 

Sadepisarat juoksevat pitkin tuulilasia matkalla pikkukaupunkiin, mietin kaikkia niitä hetkiä, kun olen ajanut saman matkan kahdestaan Valon kanssa ja sitä, kuinka niinä hetkinä en ole uskaltanut edes haaveilla siitä, että jonain päivänä matkassamme olisi myös pieni ihminen. On lokakuun viimeinen päivä, me olemme ensimmäistä kertaa kolmistaan matkalla kohti pikkukaupungin rauhaa ja kuunnellessani pienen ihmisen tuhisevan unissaan takapenkillä omassa turvaistuimessaan hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä matkasta.

 

Vähän ennen Juvaa pieni ihminen herää ja katselee ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, minä luulen, että hän rakastaa autossa nukkumista yhtä suuresti kuin minä rakastin lapsuusvuosinani. Pysähdymme hetkeksi ihmettelemään huoltoaseman iltapäivää, pieni ihminen kävelee muutaman askeleen edelläni liukuovista sisään ja minä naurahdan itsekseni, kuinka ihmeellinen hän on. Katselemme hetken ihmisiä, jotka ovat matkalla jonnekin ja jatkamme sitten meidän matkaamme kohti pikkukaupunkia, ei ole enää pitkä matka, minä sanon jatkaessani liikenneympyrästä kohti Savonlinnaa.

 

Seuraavana aamuna kävelemme rantaan katselemaan, kuinka paljon vesi on laskenut ja minä uppoan nilkkojani myöten pehmeään järvenpohjaan, äitini nauraa ja niin nauran minäkin, juuri tällainen minä olen. Iltapäivällä ajamme äitini ja pienen ihmisen kanssa keskustaan tapaamaan isoäitiäni ja äitini kummitätiä, niitä sukumme vanhimpia ihmisiä, syömme kylmäsavulohipiirakkaa ja juustokakkua isoäitini keittiössä ja kerron, kuinka tänä vuonna tahtoisin ostaa ensimmäistä kertaa aidon joulukuusen, sillä se tuo joulun turvallisen tuoksun kotiin.

 

     Isoäitini mielestä olen hassu, ehkä vähän olenkin.

 

Hassu, naurahdan itsekseni ajaessani marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä, kuunnellessani musiikkia vähän liian kovalla ja pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan maisemia, niitä kaikista tutuimpia ja rakkaimpia. Niin, ehkä sekin on vähän hassua, mutta minä olin haaveillut kauan pääseväni tekemään niin, ajamaan aivan itsekseni pikkukaupungin hiljaisia teitä aamun ensimmäisinä valoisina tunteina.

 

 

Pysähdyn ihan hetkeksi katselemaan vanhaa rautatiesiltaa ja nojaan autoon unohtuessani muistelemaan, kuinka yksitoista vuotta sitten pyöräilimme ystävieni kanssa yhtenä heinäkuisena aamuyönä pitkin siltaa ja kiipesimme sillan toisella puolella sijainneen vanhan autiotalon rikkinäisestä ikkunasta sisään. Autiotalo purettiin vuotta myöhemmin, mutta sen aamuöisen seikkailun autiotalon huoneissa minä tulen muistamaan ikuisesti, se oli yksi elämäni parhaimmista kesistä, ihmeellinen ja täynnä uskomattoman onnellisia iltoja pikkukaupungin rauhassa.

 

Pysäköin auton metsän laitaan, vaihdan tennarit kumisaappaisiin ja kävelen sitten metsäpolkua pitkin kalliolle katselemaan edessäni avautuvaa valtavan rakasta maisemaa. 1400-luvulla rakennettu kivilinna seisoo edelleen rauhallisena aloillaan ja katsellessani sitä havupuiden takaa se näyttää hetken aivan satulinnalta torneineen, on ihmeellisen kaunis marraskuinen aamu ja istuessani viileällä kalliolla minä hengitän keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa, kuuntelen, kuinka hiljaisuus kuiskailee puiden oksilla. Voi rakas Savonlinna, kuinka olin sinua kaivannut.