21. tammikuuta 2015

kosto kaikista vuosista

kosto kaikista vuosista 239kosto kaikista vuosista 218
APULANTA @ BARONA AREENA 10 01 2015

"Jonkun mielestä voi olla toki säälittävääkin, että teinit voivat yhtyä 39-vuotiaan Tonin ajatuksiin, mutta ei se mitään merkitse. Tärkeää on se, että joku tekee jo kolmannessa sukupolvessa angstaavien elämästä vähän helpompaa" todettiin aikoinaan eräässä Rumban haastattelussa. Minä en kuitenkaan kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat eläneet nuoruutensa 90-luvun puolivälissä ja juoneet kuuluisat ensimmäiset känninsä Apulannan ensimmäisen pitkäsoiton soidessa taustalla, enkä minä koskaan päässyt näkemään Apulannan ensimmäisiä keikkoja nuorisotaloilla tai nauhoittamaan vhs-kasetille bändin esiintymisiä Jyrkissä, mutta tutustuttuani bändiin kymmenen vuotta ensimmäisen pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen olin suunnattoman vakuuttunut siitä, ettei mikään yhtye koskaan tulisi merkitsemään yhtä paljon.

Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti nimenomaan se yhtye, jonka musiikkiin olen turvautunut jokaisessa elämäni käännekohdassa ja kaikkina niinä hetkinä, kun olen itkenyt riittämättömyyttäni maalatessani silmäni mustalla ja huutanut omaa keskeneräisyyttäni kävellessäni tuntemattomilla kadunkulmilla täällä, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni. Näiden vuosien aikana rakkaus on kasvanut valtameriä suuremmaksi, olen viettänyt monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään kyseisen yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanoitusten murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia lumisateen muuttaessa hetkittäin suuntaansa ikkunalasin takana, mutta samalla olen tavallaan kasvanut kiinni kyseiseen yhtyeeseen ja nimenomaan siitä syystä mikään yhtye ei tule koskaan merkitsemään itselleni henkilohtaisesti yhtä paljon. Apulanta on nimenomaan se yhtye, jonka mainitsen kertoessani nuoruudestani pikkukaupungin rauhallisuudessa ja se yhtye, jonka kerron nähneeni esimerkiksi Savonlinnasalissa vuonna 2007.
kosto kaikista vuosista 221kosto kaikista vuosista 279kosto kaikista vuosista 471
Yhtyeen keikat ovat itselleni henkilökohtaisesti aina tavallaan enemmän kuin muiden, kun värivaloissa katselen oman menneisyyteni virtaavan ohitseni uskomattoman satuttavina, puhdasta rakkauttaan huutavina kuvina ja vaikka ensimmäiseenkään en uskaltaisi tarttua, tuntuu tavallaan voimaannuttavalta tuntea niistä jokainen musiikin tunkeutuessa luuytimeeni tuntematta häivähdystäkään armosta. Tuntuu turvalliselta antaa musiikin ottaa syleilyynsä, sillä käännettyään tietämättään uuden aukeaman elämässäni kyseinen yhtye on vuosien saatossa nähnyt loputtomaan melankoliaan hukuttautuneen, toivottomuuttaan itkevän ja lopulta äärimmäisen onnellisen ihmisen, mutta jättämättä kertaakaan hukkumaan yksinäisyyteeni itkiessäni toivottomuuttani tai kirjoittaessani loputonta melankoliaani. Apulanta on kuiskaillut korvaani suunnattonta rakkauttaan saaden hauraan ihmisen uskomaan pilvettömään taivaaseen jokaisen hirmumyrskyn jälkeen ja nostanut katseeni kohti auringonsäteisiin verhoutunutta taivasta, mutta seuraavaksi kysymys: miltä tuntui seisoa tammikuun kymmenentenä matomontussa yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen kostamaan?

  Epätodelliselta.

Siltä se tuntui, aivan uskomattoman epätodelliselta. Seisoessani siinä matomontun eturivissä katselemassa elämäni suurimman yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen olin sanattomuutta jokaisella hengenvedollani ja kaikessa nöyryydessään yhtyeen aloittaessa spektaakkelin sanojen yksin valvon sängyssä pyörien / mistään selvää saa mä en itku silmää pusertaa kaikuessa loppuunmyydyn jäähallin nurkissa mietin, kuinka ei tarvittu mitään muuta: yhtyeen soittaessa suhteellisen yksinkertaista ja tavallaan kehnoa biisiä yleisö syttyi tuleen, eivätkä kyyneleet unohtaneet tarttua allekirjoittaneen silmäkulmiin, se oli nimenomaan tämän yhtyeen näköinen aloitus, ei mitään ylimääräistä.
kosto kaikista vuosista 315kosto kaikista vuosista 337kosto kaikista vuosista 312
Kahden ensimmäisen biisin jälkeen valot sammutettiin, hourailevan munkin nähtiin heittävän matomonttuun tavaraa ja manaavan esiin kivipaasin, hymyilin typerästi miettiessäni, kuinka innoissaan yhtyeen on täytynyt olla suunnitellessaan spektaakkeliaan. Hymyilin miettiessäni virnettä Toni Wirtasen kasvoilla ja yhtyeen palatessa värivaloihin soittamaan mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen / syvältä viisas tunteilta harmooninen päädyin huutamaan ääntäni käheäksi siitä samasta onnellisuudesta kuin kuukautta aiemmin, palasin musiikin mukana pieneen oopperakaupunkiin ja niihin hetkiin, kun äärettömässä vihassani päätin kirjoittaa hakemuksiani kolmensadan kilometrin päähän vastalauseista huolimatta. Sellaista tämä yhtye sai tekemään aikoinaan, kaikessa järjettömyydessäni kirjoittamaan hakemuksia kolmensadan kilometrin päähän pikkukaupungista ja nauramaan paskaisesti kaikille niille, jotka samanaikaisesti epäilivät päätöstäni. Tästä päästään väistämättä siihen tosiasiaan, että tämän yhtyeen tavoin olen tavallaan aina tuntenut olevani vähän ulkopuolinen ja tunnen edelleen: itsestäni henkilökohtaisesti ei välttämättä löydy aivan samaa vaarallisuutta ja häikäilemättömyyttä kuin yhtyeestä, mutta ei minusta koskaan saisi tavanomaista, kauniisti käyttäytyvää.

  Harmittaako? Ei. 

Nykyään tunnen olevani ehdottomasti ulkopuolisempi kuin koskaan aiemmin, muiden hukkuessa kallisiiin Michael Korsin laukkuihin, täydellisesti muotoiltuihin kulmakarvoihin ja treenivaatteisiin minä hukun musiikkiin värivaloissa huutaessani onnellisuuttani, kirjoitan keskeneräisyyttä muistikirjaani parvekkeella tummansinisen taivaan alla ja annan hiusteni olla takussa, mutta tiedättekö, ei oikeastaan harmita yhtään. Eikä harmittanut silloin, kun sanat yön valot hakkaa tajuntaa / on kaikki helvetin halpaa saivat kyyneleet virtaamaan poskipäilleni suunnattomasta onnellisuudestani ja loputtomasta rakkaudestani tähän yhtyeeseen, joka kaikessa armottomuudessaan tunkeutui kylkiluideni alle löytäen jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni uskomattoman hauraasta sydämestäni. Ei harmittanut hetkeäkään maailman rakkaimman yhtyeen, jota vahvistivat kosketinsoittajana toimiva Antti Pitkäjärvi ja keikkakitaristina toimiva The Blanko -yhtyeen Pauli Hauta-Aho, kuulostaessa mahdollisesti paremmalta kuin koskaan ja sinisten värivalojen häikäistessä silmiäni, vaikka kieltämättä hetkittäin unohduin miettimään, kuinka uskomattoman epätodelliselta tuntuu, että yhtye tosiaan pystyy soittamaan ainoastaan toinen toistaan suurempia hittibiisejä, mikään muu suomalainen yhtye tuskin pystyisi samaan.
kosto kaikista vuosista 696kosto kaikista vuosista 578kosto kaikista vuosista 615
Mikään muu suomalainen yhtye tuskin pystyisi kuulostamaan yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen uransa jälkeen yhtä tuoreelta, sillä vaikka huutaessani suunnattomasta onnellisuudestani huusin samanaikaisesti nostalgisuutta, tämä spektaakkeli ei missään vaiheessa ollut ainoastaan sitä nostalgisuutta, yhtye ei noussut värivalojen loisteeseen soittamaan vanhaa tuotantoaan cover-bändin tavoin. Itselleni henkilökohtaisesti suurin yhtye nousi värivalojen loisteeseen soittamaan niin uskomattoman vahvasti, että musiikki veti allekirjoittanutta armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan ja pakotti kyyneleet silmäkulmaan, eikä siinä yksinkertaisesti ollut kyse ainoastaan nostalgiasta: yhtye kuulosti paremmalta kuin koskaan, tanssijat roikkuivat katosta musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja katsellessani Toni Wirtasen hykertelevän onnellisuuttaan edessäni, olin aivan käsittämättömän onnellinen siitä kaikesta,

  eivätkä sanat tunnu enää riittävän.

Värivalojen häikäistessä silmiäni yhtye onnistui yllättämään täysin sanojen lajinsa parhaat selviytyy / kun maailma toisin järjestyy saadessa kyyneleet virtaamaan vuolaasti poskipäilleni, sillä jostain itselleni tuntemattomasta syystä kyseinen musiikillinen taideteos ei ollut koskaan aiemmin saanut itkemään vuolaasti värivalojen loisteessa, nimenomaan siksi tämä yhtye merkitsee uskomattoman paljon ja nimenomaan siksi tässä ei ollut kyse ainoastaan siitä suunnattomasta nostalgiasta: lukemattomien soittokertojen ja värivalojen loisteeseen hukkumisten jälkeen yhtye onnistui yllättämään koskettavuudellaan, saamaan hauraan sydämeni muuttamaan hetkellisesti rytmiään ja pudottamaan yleisön takanani polvilleen, sellaista ei yksinkertaisesti tapahdu ainoastaan nostalgiasta, siihen tarvitaan helvetin paljon enemmän.
kosto kaikista vuosista 656kosto kaikista vuosista 611
Eikä vuolaasta itkemisestä tullut loppua silloinkaan, kun sanat vaikka sulkisi silmät / kuva säilyy eikä mee minnekään / muttei silti tule luo / vaan tuijottaa tuijottamistaan hajottivat allekirjoittaneen palasiksi yleisömeren muuttuessa valomereksi, sillä kyseisiin sanoihin tiivistyy niin uskomattoman suurta toivottomuutta: sitä vuosien takaista epätoivoisuutta ja välinpitämättömyyttä, kun kolmensadan kilometrin päässä oopperakaupungista puhkesin kyyneliin kuullessani sanat ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa ja myöhemmin istuin huoneessani hukkumassa omaan toivottomuuteeni, niihin minuutteihin kiteytyy aivan uskomattoman suuria tunteita. Sellaisia, jotka valomeren loisteessa saivat sydämeni kuiskailemaan melankoliaansa sivuäänenä ja hengenvetoni muuttumaan katkonaisiksi, vaikka seuraavaksi nähtiin aivan mielettömän hieno sotalaivakohtaus, jota Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olivat varmasti suunnitelleet lapsenomainen virne kasvoillaan ja sitten tosiaan,

montako tykkiä teillä olikaan, oliko enemmän kuin AC/DC:llä!

Palataan nyt itkemisestä onnellisuuteen, nimittäin sotalaivakohtauksen jälkeisiin musiikillisiin taideteoksiin kuuluivat esimerkiksi sanat miten tuntuukaan tää niin / tunteettoman ei-miltään / kun mun henkilökohtainen maailmani loppuu ja minä olin uskomattoman vahvasti elossa, olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja jokaisella hengenvedollani huusin kovemmin kuin koskaan aiemmin. Sellainenhan on äärettömän vapauttavaa: huutaa ääntänsä käheäksi, musiikin tuntuessa selkärangan jokaisessa nikamassa nostaa kätensä ilmaan ja antaa mennä välittämättä siitä, näyttääkö se mahdollisesti naurettavalta tai tuntuuko sängystä nouseminen seuraavana aamuna tuskalliselta. Tuntuihan se nouseminen kieltämättä tuskalliselta ja en kääntänyt päätäni mihinkään suuntaan neljään vuorokauteen, mutta hukkuessani silloin sanoihin sylje sinun kapinasi / vasten mun kasvojani minä olin niin suunnattoman vahvasti elossa, ettei siihen riittäisi keskeneräiset lauseeni tai kokonaiset rakkaustarinani, sellainen pitää kokea itse.
kosto kaikista vuosista 646kosto kaikista vuosista 674kosto kaikista vuosista 686
Kuultiin Sipe Santapukin rumpusoolo ja myöhemmin sinisissä värivaloissa sanat nyt kun öisin katson tähtiin / ja sun kasvos siellä nään / rakastun uudelleen saivat allekirjoittaneen jälleen itkemään äärimmäisen vuolaasti, haukkomaan henkeään suunnattomasta liikuttuneisuudesta ja Toni Wirtasen noustessa vaijereilla ilmaan olin ainoastaan sanattomuutta, silloin minä rakastin enemmän kuin olen koskaan elämässäni rakastanut. Rakastin myös silloin, kun huusin eturivissä menneisyyttäni sanoin on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin / stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin ja kyyneleet virtasivat poskipäilleni niin äärimmäisen vuolaasti, ettei koskaan aiemmin: sydämessäni muuttui hetkellisesti rytmi ja musiikki tuntui löytävän jokaisen salaisuuteni niiltä haurailta käsivarsiltani, jotka eivät aikoinaan jaksaneet kannatella maailman painoa, silloin minä rakastin.

  Itken myös kirjoittaessani tätä, hullu meininki.

Rakastin silloin, kun Tuukka Temosen noustessa valokeilaan yleisömeri hukkui rakkauteensa ja minun silmissäni suunnatonta onnellisuutta katsellessani riemua basistin kasvoilla, tavallaan sanoinkuvaamattoman kaunis hetki. Yksinkertaisesti rakastin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, musiikin keinuttaessa mukanaan äärimmäisiin tunteisiin tunsin itseni vapaammaksi kuin ensimmäisenkään auringonlaskun äärettömässä kauneudessa ja olin jokaisella hengenvedollani olemassa ainoastaan musiikille. Suunnattoman onnellinen ja aivan äärimmäisen kiitollinen, kun viimeisinä huudettiin sanoja piiskaa hei beibi anna mulle ja myöhemmin kävellessäni värivaloista lumisateeseen kyyneleet takertuivat silmäkulmiini miettiessäni, kuinka tämä oli ehdottomasti uskomattominta, mitä olen koskaan päässyt todistamaan: tämä keikka oli enemmän kuin olisin koskaan osannut odottaa, tässä keikassa oli kaikki.

Puhuessani syyskuussa oopperajuhlista Sipe totesi, että "ehkä sä mieluummin käyt rokkikeikoilla" ja vaikka viime vuoden aikana ehdin näkemään kuusikymmentäyksi keikkaa, viimeistään tämän keikan jälkeen voin sanoa, että todellakin, mieluummin käyn rokkikeikoilla. En oikeastaan tiedä, mitä voisin sanoa, mutta olen äärettömän kiitollinen jokaisesta värivaloissa viettämästäni hetkestä, jokaisesta hiljaisuuteen päättyneestä biisistä ja uskomattoman onnellinen kaikesta, mitä sain todistaa tammikuun kymmenentenä päivänä, kiitos.
kosto kaikista vuosista 707