TÄNÄ SYKSYNÄ OLEN OPPINUT PALJON

Ennen tätä syksyä viimeisin ratsastustuntini oli maaliskuussa 2013 Kirsin tallilla, jonne olimme pikkusiskoni ja äitini kanssa vaihtaneet vuosia aiemmin aiemmalta ratsastuskoulultamme, mutta josta myös vaihdoimme aikoinaan toiselle tallille. Se ratsastustunti oli tavallaan erityinen siksi, että olimme jo kauan käyneet Paunolanmäen tallilla ratsastamassa ihastuttavilla ja rauhallisilla islanninhevosilla maastossa ja emme olleet muutamaan vuoteen käyneet ratsastustunneilla säännöllisesti, mutta erityinen se oli myös siksi, että se oli minun viimeinen ratsastustuntini vuosiin. Sinä aurinkoisena kevättalven päivänä en tiennyt, että se olisi viimeinen ratsastustuntini ennen tätä syksyä, mutta on myönnettävä, että en tavallaan vuosiin osannut kaivata ratsastustunneille, en osannut kaivata sitä, että joku opettaisi minua ratsastuksen suhteen, mutta ratsastamista itsessään minä kuitenkin kaipasin ja siksi oli ihanaa päästä vielä muutaman kerran tuon ratsastustunnin jälkeen ratsastamaan islanninhevosilla maastoon ennen kuin Paunolanmäen talli lopetti toimintansa.

En ihan tarkalleen muista sitä hetkeä, kun päätimme vaihtaa äitini ja pikkusiskoni kanssa Paunolanmäen tallille, mutta luulen, että päätös liittyi hyvin vahvasti siihen, että olimme aivan uskomattoman kyllästyneitä kiertämään kaviouraa. Emme olleet tavallaan enää vuosiin oppineet mitään uutta, kiersimme samaa kaviouraa ratsastustunnista toiseen ja laukkasimme aina saman pitkän sivun tunnin päätteeksi muutamaan kertaan niin, ettei ratsastajan oikeastaan tarvinnut osata itse tehdä mitään, jokainen tallin hevosista tiesi varmasti, että se sivu kuuluu laukata aina tunnin päätteeksi. Oli tietysti myös poikkeustilanteita, jolloin ratsastustunti saattoi poiketa jollain tavalla siitä totutusta, mutta suurimmaksi osaksi se tuntui kaviouran kiertämiseltä ja vaikka rakastimme tallin hevosia aivan suunnattomasti, ei tallilla käyminen enää saanut aikaan samanlaista tunnetta kuin ennen. Niin me sitten vaihdoimme Paunolanmäen tallille käytyämme vuosikausia ratsastustunneilla ja muistan edelleen, kuinka sydämeni muutti rytmiään päästessäni ensimmäistä kertaa laukkaamaan maastossa, pidin harjasta kiinni vauhdin tuntuessa hetkittäin hurjalta ja nauroin, minä nauroin, sillä en muutakaan osannut, olin niin käsittämättömän onnellinen siitä kaikesta. Sen maastoretken jälkeen paluuta kaviouralle ei ollut näköpiirissä lukuunottamatta niitä ihan muutamaa kertaa, kun kävimme kokeilumielessä vanhalla tallillamme, tavallaan vähän kuin kokeilemassa omia taitojamme, mutta vuoden 2013 jälkeen emme siellä ole kertaakaan käyneet.

Niin, sen viimeisen ratsastustuntini jälkeen minä kaipasin ratsastamista aivan suunnattomasti ja kun minun oli viimein mahdollista palata ratsaille, päätin, että tahdon alkaa käydä ratsastustunneilla vuosien tauon jälkeen, sillä sen lisäksi, että tahdoin päästä ratsastamaan, tahdoin myös oppia ratsastamaan paremmin. Kun sitten tänä syksynä viimein palasin ratsastustunneille, huomasin omaksi yllätyksekseni, kuinka suunnattomasti minun taitoni olivat vuosien tauon aikana ruostuneet ja kuinka oli olemassa jotenkin aivan tavattomasti sellaisia asioita, joihin en ollut koskaan aiemmin omassa ratsastuksessani osannut kiinnittää huomiota. Asioita, joihin kukaan ei ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota tai ainakaan huomauttanut minulle, asioita, joihin olen nyt alkanut itse kiinnittämään huomiota sen lisäksi, että opettajani huomauttaa minulle joistain niistä aina hetkittäin. Niitä asioita ovat esimerkiksi käsieni ja jalkojeni asento, nimittäin huolimatta siitä, että olen aivan ratsastushistoriani alusta asti tiennyt, kuinka niiden kuuluisi olla, en ole oikeastaan koskaan osannut kiinnittää niihin suurempaa huomiota, jalkani ovat edelleen aivan liian syvällä jalustimissa ja käteni nousevat liian korkealle, mutta ainakin minä huomaan sen nyt. Näiden lisäksi niinkin olennainen asia kuin istuntani tuntuu olevan pielessä kerta toisensa jälkeen, nojaan aivan liikaa taakse ja olen nyt viimeisimmät kaksi ratsastustuntia kiinnittänyt siihen huomiota, yrittänyt istua oikein ja hämmentynyt, kuinka vaikeaa se voikaan lopulta olla, sen voisi kuvitella olevan jotenkin ihan tavattoman yksinkertaisesta, vaikka se ei ilmeisesti sitä todellisuudessa sitten olekaan.

En tavallaan osannut odottaa mitään, kun silloin elokuun alussa nousin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille, saksalaisen ratsuponi Garionin selkään Kortepohjan ratsutallin kentällä, en osannut odottaa mitään, sillä viimeisimmät kokemukseni ratsastustunneista olivat juuri niitä, jotka saivat minut silloin vuosia sitten viihtymään jotenkin aivan huomattavasti paremmin islanninhevosten kanssa maastossa kuin ratsastustunnilla kaviouraa kiertämässä. En osannut odottaa mitään, mutta pääsin yllättymään positiivisesti, nimittäin tänä syksynä minä olen saanut kaviouran kiertämisen sijaan oppia näiden parin kuukauden aikana paljon niin hevosista kuin ratsastamisestakin. Sen lisäksi, että minulla on ollut hyvä opettaja, olen saanut myös ratsastaa kolmella erilaisella ratsulla, joista jokainen on opettanut minulle jotain uutta, näissä tämän blogitekstin kuvissa ratsastan Garionilla, sillä samalla ponilla, jonka selkään nousin elokuun alussa ja jonka kanssa tuntui, etten osaa mitään. Tämän syksyn aikana meidän yhteistyömme on kuitenkin alkanut parantua ja uskallan väittää, että tämän syksyn aikana olen oppinut ratsastamaan paremmin nimenomaan Garionin ansiosta, se ei nimittäin hetkittäin päästä ratsastajaansa helpolla eikä tee mitään käskemättä, mutta se on ollut minulle äärimmäisen opettavaista. Niin opettavaista, että tämän syksyn aikana minä olen alkanut todella pitämään tästä melkein hevosen kokoisesta ratsuponista, joka näykkäisi minua yhtenä päivänä kiristäessäni sen satulavyötä ja oli yhtenä päivänä hyvin vastahakoinen lähtemään tunnille, niin, silti minä pidän siitä kovasti ja toivon, että sekin pitää minusta, edes vähän. 

IHMEELLINEN RUPI KAUR JA SYKSYINEN ILTAPÄIVÄ

Rupi Kaur on ihmeellinen, mietin yhtenä syksyisenä iltapäivänä istuessani pienen yksiöni lattialla käsissäni runokirja, jonka uskomattoman kauniita tekstejä olen keväästä asti ihmetellyt, istunut aina jossain ja ollut loputonta hiljaisuutta, aivan kuin sanat olisivat vaientaneet minut, sanoneet kaiken niin, ettei minun tarvinnut sanoa mitään. Istuessani sinä syksyisenä iltapäivänä lattialla sanat i do not want to have you / to fill the empty parts of me / i want to be full on my own / i want to be so complete / i could light a whole city / and then / i want to have you / cause the two of us combined / could set it on fire saivat minut huutamaan sanattomuutta, tuntui kuin ne sanat olisivat tulleet minusta, kuin ne olisivat olleet juuri ne sanat, jotka olisivat olleet kadoksissa jossain syvällä rintalastan alla, kuin joku olisi viimein sanonut ne puolestani. Kuin ne olisivat olleet juuri ne sanat, jotka olisin jo kauan tahtonut sanoa ja jotka nyt saivat minut rauhoittumaan, huokaisemaan itsekseni iltapäivän viimeisten auringonsäteiden yrittäessä murtautua pilviverhon lävitse ikkunalasin takana ja viileän ilman tulviessa sisään avonaisesta parvekkeen ovesta. Ei ollut vielä niin kylmä, että minun olisi täytynyt laittaa ovi kiinni, tavallaan sisään tulviva syksyisen viileä ilma rauhoitti minua ja noustessani keittämään itselleni teetä minä katsoin, kuinka auringonsäteet osuivat valkoiseen kirjahyllyyni maalaten siihen raitoja.

Tartuin valkoisen kirjahyllyni päällä kuukausien mittaan pölyttyneeseen melodikaan ja mietin sitä syksyä, kun kävelin Malminkartanon rautatieaseman läpi hakemaan postista melodikan, joka oli pakattu suureen ruskeaan pahvilaatikkoon niin, että oli todellinen ihme, ettei se vaurioitunut mitenkään kuljetuksessa. Sinä syksynä minusta tuntui, että jokin oli muuttumassa, tuntui kuin minun olisi nähtävä ja koettava sinä syksynä aivan suunnattomasti, niin, etten minä koskaan unohtaisi, kuinka uskomattoman kaunista elämäni juuri silloin oli, joten sinä syksynä, sen lisäksi, että istuin pienen soluasuntoni lattialla soittamassa melodikaa, kuljin pitkin tuntemattomia kadunkulmia uuden kamerani kanssa, istuin hetkittäin kirjoittamaan kaiken muistiin ja huokailin sitten Helsingin kauneudelle Seurasaaressa ja Töölössä. Se syksy oli minun viimeinen syksyni Helsingissä ja samalla se oli yksi kauneimmista syksyistä tähänastisessa elämässäni, sinä syksynä minä olisin osannut sanoa sanat, jotka Rupi Kaur kirjoitti runokirjaansa Milk and Honey. Sen syksyn jälkeen jokin kuitenkin muuttui, mietin istuessani sinä syksyisenä iltapäivänä melodikan kanssa takaisin lattialle, kuuma tee poltti kieleni yrittäessäni juoda sitä vähän liian aikaisin ja melodikan ääni sai minut hymyilemään ihan samalla tavalla kuin vuosia sitten kaukana täältä, i want to be full on my own / i want to be so complete / i could light a whole city.

KUN KAMERAN SULJIN LAULOI VIIMEISEN KERRAN

Olen kirjoittanu blogia maaliskuusta 2009 asti, matka siitä maaliskuisesta illasta tähän hetkeen on ollut pitkä ja tämän matkan aikana minä olen ehtinyt istua satoja ja sitten taas satoja tunteja tietokoneeni ääressä, kirjoittaa noin puolitoista tuhatta blogitekstiä ja ottaa tuhansia valokuvia, mutta ennen kaikkea olen ehtinyt oppia jotenkin aivan suunnattomasti sekä itsestäni että kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta. Tämän matkan aikana olen ehtinyt kulkemaan kamerani kanssa satoja kilometrejä vain saadakseni sellaisia valokuvia, joita itse tahdon ja raivostumaan itselleni värivalojen loisteessa ymmärtäessäni, etten välttämättä osaakaan valokuvata niin hyvin kuin tahtoisin osata, olen ehtinyt viettämään aivan luvattoman monta aamuyötä editoiden valokuvia ja hämmentyä aina kerta toisensa jälkeen pysähtyessäni miettimään, kuinka monta valokuvaa minä olen todellisuudessa tämän melkein kymmenen vuotta kestäneen matkan aikana ottanut.

Valokuvien todellista määrää on tavallaan melko vaikea arvioida, mutta jotain siitä määrästä kertoo luultavasti se, että kameralla, jolla olen viimeisimmän neljän vuoden ajan ottanut suurimman osan blogikuvistani, oli viime lauantaihin mennessä otettu 101 703 valokuvaa. Kyseessä on Canon EOS 70D, järjestelmäkamera, jonka ostin neljä vuotta sitten kesätyörahoillani, jotka olin tienannut siivoamalla koko kesän hotellihuoneita ja rappukäytäviä, se järjestelmäkamera, joka on siitä kesästä lähtien ollut silmäteräni, tavallaan ihan kuin toinen käteni, jotain sellaista, mitä ilman minusta on hetkittäin tuntunut orvolta. Minusta tuntuu, etten ole koskaan kiintynyt mihinkään kameraan samalla tavalla kuin olen kiintynyt kyseiseen järjestelmäkameraan, Canon EOS 70D on minulle yksinkertaisesti aivan uskomattoman rakas ja kertaakaan näiden neljän vuoden aikana minä en ole tosissani katunut sitä, etten vaihtanut silloin neljä vuotta sitten kroppirungosta täyskennoon, en ole katunut sitä, että päätin ostaa juuri tämän kameran, olen vain rakastanut hullusti.

Viime lauantaina syksyiset auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni kävellessämme pitkin tämän kaupungin katuja ja poiketessamme pienelle polulle, tahdoin kovasti tietää, mihin se meidät johdattaisi ja lopulta päädyimme junaradan varrelle, paikkaan, jonne en tavallaan koskaan olisi uskonut sen polun johdattavan. Täällä saisi kauniita valokuvia, sanoin kaivaessani rakasta silmäterääni kangaskassistani ja kävellessäni junaradan vartta olin äärettömän onnellinen kaikesta, siitä, että takanani kulki ihminen, jota minä rakastan aivan suunnattomasti ja siitä, että syksyn värit loistivat auringonsäteissä kauniina. Kumartuessani valokuvaamaan junaradan varrella kasvavaa pietaryrttiä minä mietin hetken itsekseni, kuinka arvoilla ISO 200, f /2.2 ja 1/8000 tuntuivat ylivaloittuvan aika huomattavasti ja kuinka niillä arvoilla valokuvien ei mitenkään pitäisi ylivaloittua päivänvalossa. Minä en kuitenkaan jäänyt silloin kiinni siihen ajatukseen, annoin olla ja ojensin kameran sille maailman rakkaimmalle, joka hetkeä myöhemmin kysyi minulta, miksi kameran näytössä näkyy leveä musta viiva, kysymys, joka ei kuitenkaan saanut minua samantien huolestumaan yhtään mistään.

Hetken aikaa kameraani katseltuani ymmärsin, mistä oli kysymys. Olen tämän melkein kymmenen vuotta kestäneen blogimatkan aikana valokuvannut neljällä eri järjestelmäkameralla ja ollut viimeisimmän vuoden ajan tietoinen siitä, että kaikki kolme Canonin järjestelmäkameraani on vähitellen tulossa tiensä päähän, onhan niillä kuitenkin kuvattu näiden vuosien aikana aivan järjettömästi. Olen ollut tietoinen ja samalla pelko sydämessäni odottanut sitä hetkeä, kun jokin niistä luovuttaa, kertoo minulle jollain tavalla, ettei enää jaksa luoda kanssani sitä ensimmäistäkään valokuvaa. Silloin viime lauantaina junaradan varrella se hetki oli kuitenkin valitettavasti viimein koittanut, katsellessani käsissäni lepäävää kameraa ja valokuvissa näkyvää leveää mustaa viivaa sekä selkeästi yli- tai alivaloittuneita kohtia tiesin, että kameran suljin oli tullut tiensä päähän, katsomatta kameran sisälle, miettimättä hetkeäkään pidempään, minä tiesin sen ja tuntui kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt. Huolimatta siitä, että olin pelko sydämessäni odottanut sitä hetkeä, en tavallaan olisi osannut odottaa, että se hetki koittaa näin pian, en olisi osannut odottaa, sillä vaikka en siinä hetkessä tiennytkään sulkimen tarkkaa laukaisumäärää, olin kuvitellut luvun olevan kameran ikään nähden vielä kohtuullinen.

Minun silmäteräni, vuosien mittaan toiseksi kädekseni muuttunut Canon EOS 70D kesti tarkalleen 101 703 valokuvaa, joista muutamassa viimeisessä oli leveä musta viiva, joka hetkeä myöhemmin osoittautui sulkimen lamelliksi, joka ei ollut enää jaksanut. Tällä erää se kesti 101 703 valokuvaa, minä mietin istuessani myöhemmin samana päivänä sängyn reunalla ja myönsin itselleni tietäneeni koko ajan, etteivät ne olisi viimeiset valokuvat, jotka tämän silmäteräni kanssa tulisin luomaan, sulkimen hajoaminen ei tarkoittaisi automaattisesti kameran kuolemaa, ei, jos se olisi yhtään minusta kiinni. Niin minä kannoin rakkaan silmäteräni maanantaina töiden jälkeen postiin alkuperäisessä laatikossaan, siinä samassa, jonka neljä vuotta sitten avasin ensimmäisen kerran äärettömän onnellisena, tällä kertaa minä en vain ollut yhtä onnellinen ja luovutin sen postin työntekijälle, toivotin mielessäni hyvää matkaa ja toivoin parasta. Seuraavana aamuna kamera oli saapunut JAS Tekniikalle ja minä sain tietää, että sulkimen vaihtaminen tulisi maksamaan melkein viisisataa euroa, mitä mieltä olet, äitini kysyi viestissään ja osasin miettiä vain, että maksakoon mitä tahansa, tahdon kamerani, rakkaan silmäteräni ehjänä kotiin. Tiedän, että moni olisi tässä tilanteessa vain ostanut uuden kameran, paremman kuin tämä minun Canon EOS 70D, mutta minulle se ei vain yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, en tahdo uutta kameraa, tahdon minun kamerani, tiedän sen kuulostavan vähän naurettavalta, kyllä se tavallaan kuulostaa minustakin.

Tällä hetkellä minun toinen käteni on Canon EOS 40D, järjestelmäkamera, joka muutti luokseni vietettyään elämänsä ensimmäiset vuodet luontokuvaajan käsissä, järjestelmäkamera, jonka kanssa opin aikoinaan aivan suunnattomasti uutta ja joka on mielestäni edelleen aivan erityinen. On kuitenkin myönnettävä, että siinä hetkessä, kun minä seisoin junaradan varrella rikkinäinen kamera käsissäni mietin hetken itsekseni, miksi minä oikeastaan tahdon enää kirjoittaa ensimmäistäkään blogitekstiä, miksi tahdon jatkaa tätä vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka hetkittäin tämä blogi aiheuttaa niin suunnattomasti stressiä, etten saa unta. Sekin on järjetöntä ottaen huomioon sen, etten ole saanut yhdestäkään blogitekstistäni rahaa eikä minulla todellisuudessa ole mitään velvollisuutta kirjoittaa kolmesti viikossa, kuten olen nyt nämä viimeisimmät kuukaudet tehnyt. Ehkä kameran sulkimen hajoaminen tavallaan pakotti minut nyt pysähtymään, pakotti pysähtymään juuri silloin, kun luonto verhoutuu kaikista kauneimpiin vaatteisiinsa ja minusta tuntuu, että olisi kirjoitettava enemmän kuin koskaan, ehkä niin oli tarkoitettu, minun oli pysähdyttävä. En tiedä, ehkä tämä vuosi toisensa jälkeen blogitekstien kirjoittaminen on yhtä järjetöntä kuin se, että minä maksan melkein viisisataa euroa siitä, että saan kamerani ehjänä kotiin, mutta tavallaan sillä ei ole mitään merkitystä, saa ollakin ihan järjetöntä.

   Viimeisessä kuvassa sulkimen lamelli kennon edessä, ei kuitenkaan loppu millekään.