Syyskuun viimeinen sunnuntai, ikkunalasin takana maisema uinui vielä mustan taivaan alla istuessani pienen ihmisen kanssa keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaista, oli aivan kuin olisi satanut tuhkaa, vastaranta oli kadonnut paksun sumuverhon taakse.
Vastapäisten kerrostalojen ikkunoissa ei näkynyt vielä valoja,
tuntui kuin koko muu kaupunki olisi vielä nukkunut.
Pimeyttä seurasi äärettömän kaunis sumuinen aamu, kävelimme sillan yli satamaan ja katsellessani sumuverhon taakse kadonnutta maisemaa hymyilin itsekseni, kuinka jossain sen sumuverhon takana kaupunki heräili uuteen aamuun. Satamassa valkokylkiset laivat seisoivat laiturissa sumun keskellä kuin ne olisivat unohtuneet sinne ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa tuntui aivan kuin olisimme olleet jossain toisessa maailmassa,
jossain unenomaisessa.
Iltapäivällä pienen ihmisen nukkuessa minä sytytin kynttilän tuomaan lempeää valoa hämärään olohuoneeseen, ikkunalasin takana maisema oli verhoutunut harmaaseen ja sumuverho oli hälvennyt niin, että näin vastarannan valkokylkiset laivat, ne seisoivat edelleen hiljaisina aloillaan. Ihanan hiljainen iltapäivä, koira hyppäsi viereeni sohvalle ja nojasi kuonollaan sohvan käsinojaan katsellakseen ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, ihanan hiljainen iltapäivä, minä huokaisin itsekseni ja katselin, kuinka kynttilän liekki tanssi olohuoneen hämärässä.
Lähetä kommentti