Yhtenä lokakuun viileänä aamuna istuin olohuoneen sohvalla ennen auringonnousua, pieni aarteemme oli hetkeä aiemmin nukahtanut lämpimään syliini ja minä katselin, kuinka ikkunalasin takana vastarannalla sataman valot loistivat kirkkaina tummansinisen taivaan alla. Vielä kaksi kokonaista tuntia auringonnousuun, mietin itsekseni ja suljin hetkeksi silmäni, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan hämärässä kodissamme ja hengitin syvään, sellaisina hetkinä tuntuu tavallaan kuin koko kaupunki ikkunalasin takana vielä nukkuisi, vastapäisten talojen ikkunoissa ei näy vielä valoja ja liikenteen äänet eivät kantaudu edes vaimeasti hiljaiseen kotiimme. Pieni karvakuonomme venytteli unisena makuuhuoneen ovella ja käveli sitten luokseni, katseli minua pienen hetken silmiin ja asettui sitten sohvapöydän alle nukkumaan, eikä mennyt kauaa ennen kuin se alkoi nähdä unta, haukahteli unissaan.
Auringonnousun aikaan kaupunki oli jo herännyt uuteen lokakuiseen aamuun kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja ja miettiessäni ääneen, kuinka tänä syksynä olen ehtinyt nauttia ruskan väreistä enemmän kuin minä olen ehtinyt moneen vuoteen. Pieni aarteemme katseli minua vaunuistaan ja hymyili kertoessani, kuinka aina tähän aikaan vuodesta maisema verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkän talven saapumista ja kuinka se on vuosi toisensa jälkeen yhtä ihmeellistä. Ohittaessamme vanhan hirsitalon pysähdyin hetkeksi ihmettelemään ruskaan verhoutunutta maisemaa ja nostin pienen aarteemme vaunuistaan syliini, katselimme hirsitaloa ympäröivän seiväsaidan vieressä kasvavia korkeita koivuja, joiden keltaiset lehdet tanssivat voimistuvassa syystuulessa, oli kuin ne olisivat tanssineet meille.
Olen valtavan onnellinen siitä, että tänä syksynä olen ehtinyt nauttia ruskan uskomattoman kauniista väreistä enemmän kuin vuosiin, mietin laskiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme takaisin omiin vaunuihinsa ja vielä onnellisempi siitä, että olen saanut nauttia niistä pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa. En olisi vuosia sitten osannut kuvitellakaan tällaista syksyä, näin ihmeellistä ja kaunista, minä mietin katsellessani pienen aarteemme sulkevan silmänsä ja pienen karvakuonon kävelevän rauhallisesti vaunujen vieressä, tämän syksyn minä tulisin muistamaan ikuisesti, tulisin muistamaan ne aikaiset aamut ja ruskan äärettömän kauniit värit, sen valtameren kokoisen onnellisuuden, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani kävellessäni kotiin.
Lähetä kommentti