Provinssi oli täynnä aivan uskomattoman kauniita hetkiä, silmäkulmiin kiteiksi unohtuneita kyyneliä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja loputonta onnellisuutta sinun kanssasi maailmanpyörässä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä, hymyilemistä auringonsäteiden vaihtuessa lopulta vähitellen pimeyteen sadepisaroiden putoillessa varovaisesti kasvoilleni ja suunnatonta rakkautta musiikin löytäessä jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, siitä kaikesta minä olen tahtonut kirjoittaa. Olen tahtonut kirjoittaa enemmän kuin mistään, mutta kaiken sen loputtoman onnellisuuden jälkeen olen yksinkertaisesti voinut henkisesti heikommin kuin aikoihin ja on tuntunut mahdottomalta kirjoittaa sanaakaan maailmani pukeutuessa jatkuvasti harmaaseen huolimatta auringonsäteistä ikkunalasin takana, on tuntunut lähes mahdottomalta kirjoittaa edes päiväkirjaan, edes keskeneräisiä lauseita väärässä järjestyksessä.
Elämä on ollut vähän sellaista, olen kulkenut silmät sidottuina harmaaseen
verhoutuneessa maailmassani osaamatta hymyillä vastaantulijoille, katsellut väsyneitä kasvojani peilikuvassa herätessäni aamuviideltä ja antanut kyynelten valua poskipäilleni istuessani tuntia myöhemmin sängyn reunalla ahdistuessani kaikesta merkityksettömästä, pysähtynyt sateeseessa kuuntelemaan musiikkia ilman sanoja. Valehdellut voivani paremmin kuin eilen, mutta on ollut niitä vähän parempiakin hetkiä, niitä sellaisia, kun ollaan vain istuttu kesäyön hiljaisuudessa sanomatta sanaakaan, naurettu kaikelle epäoleelliselle ja nukahdettu aamuyöllä onnellisuuteen. Viime viikolla matkustin vaihteeksi tähän pikkukaupunkiin kuuntelemaan rauhallisuutta, nauramaan kolmelle uskomattoman rakkaalle karvakuonolle ja katsomaan sitten silmiin aamuyön viimeisinä tunteina, uimaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä ja tarttuessani eilen kameraan kävellessäni metsässä hetkeäkään epäilemättä uskoin siihen, että kaikki alkaa vähitellen olla paremmin.
Lähetä kommentti