"Niinä päivinä tuntui kuin olisin valmistautunut rikokseen ja siksi oli kuljettava äänettömin askelin, tunnusteltava pimeää, varottava katkaisijaa, valoa, joka voisi säikäyttää kaiken pois. Olin astumassa paikkaan, johon kenelläkään ei ollut asiaa, toisen ihmisen elämään, ja pelottavinta oli varmuus; ettei kukaan voinut estää minua, kieltää, hänkään ei voisi sanoa enää mitään. Ja kun aamut olivat tuulisia, kun ikkunat kolahtelivat ja kaupungin melu kasvoi, hukutti muut äänet alleen, oli pysähdyttävä, kuunneltava, avattava huoneiden ovet hiljaa; jos hän sittenkin seisoisi siinä ja näkisi kaiken."
Joel Haahtela. Katoamispiste.
Viimeisimmät päivät ovat olleet kauniita, olen juonut aamuisin teetä aamun ensimmäisten auringonsäteiden tulviessa sisään ja maailman heräillessä hiljalleen ikkunalasin takana, on ollut äärettömän rauhallista. Istunut olohuoneen lattialla kuuntelemassa hiljaisuutta ja hetkittäin havahtunut tuulikellon vaimeaan ääneen, joka muistuttaa pimenevistä illoista pikkukaupungin hiljaisuudessa kynttilän valaistessa
huonetta lämmöllään: niistä viimeisistä illoista, kun pakattiin
kaksikymmentä vuotta muuttolaatikoihin ja istuttiin tyhjässä huoneessa
sanomatta ensimmäistäkään sanaa. Hetkittäin olen tuntenut itseni uskomattoman vieraaksi omassa elämässäni, katsellut itseäni ulkopuolisen silmin ja unohtunut huomaamaan, kuinka kiireettömät aamut henkäilevät suunnatonta onnellisuutta kasvoilleni ja jokaisessa unohdetussa tarinassani maailma on äärettömän kaunis: sellaisen hetkittäin unohtaa ja silloin on katseltava itseään ulkopuolisen silmin, kuunneltava hiljaisuuden hukuttavan pikkukaupungin alleen, pysähdyttävä aloilleen miettiäkseen sanomatta jääneitä lauseita totuudesta ja löydettävä itsestään niin uskomattoman suurta onnellisuutta, että pystyisi aiheuttamaan lumivyöryjä aavikoilla.
Lähetä kommentti