2/10/2014

WAITING AT THE HORIZON

 photo vhb093_zps58a26056.png photo vhb037_zps9dc1f9e6.png
VON HERTZEN BROTHERS @ SELLOSALI 05 02 2014

Viimeksi istuin konserttisalin pimeydessä kaksi kuukautta sitten kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin, tuntui uskomattomalta palata takaisin muistoihin vanhan musiikkirakkauden noustessa lavalle kymmenen vuotta ensimmäisen levynsä ilmestymisen jälkeen ja kyynelten myöhemmin valuessa poskipäille mietin, kuinka kymmenen vuotta sitten en olisi itkenyt ensimmäistäkään kyyneltä kyseisen artistin noustessa lavalle. Vuosien vieriessä musiikki on kuitenkin läpäissyt jokaisen suojamuurini, murtanut harmaat kivenlohkareet rintalastan alta loputtomalla voimallaan ja päässyt lopulta mielettömän syvälle sydämeeni, eivätkä kyyneleet enää pysähdy kiteiksi silmäkulmiin sinisten värivalojen maalatessa konserttisalin tunnelmaa kirkkaudellaan. Sinä talvisena iltana värivalojen häikäistessä silmiä päädyin miettimään, olenko lopulta ainoastaan heikkoutta antaessani musiikin läpäistä suojamuurini kerta toisensa jälkeen ja luovuttaessani taistelun herkkyyttäni vastaan kyynelten virratessa poskipäille.

Viime viikolla istuin jälleen konserttisalin pimeydessä suurimman musiikkirakkauteni Von Hertzen Brothersin noustessa lavalle, akustisen kitaran tarinoidessa tietynlaisesta kaipuusta syvällä sydämessä ja värivalojen maalaillessa sateenkaaren jokaisella värillä konserttisalin pimeyttä. Elämä tuntui kohtauksilta hidastetusta elokuvasta ja pysähtyi lopulta aloilleen, kun loputtomalta tuntuva kaipuu hiljalleen mursi ensimmäisen suojamuurini saaden kyyneleet jälleen silmäkulmaan: sellaisena hetkenä ymmärtää, ettei paluuta tavallaan enää ole. Musiikki tulee särkemään sydämen tuhansiksi palasiksi konserttisalin lattialle, kirjoittamaan rakkautta rintalastani alle jokaisella hengenvedollaan ja kietomaan kätensä ympärilleni hiljaisuudellaan. Konserttisalin pimeydessä musiikin tunsi jokaisella hengenvedollaan, unohtui kuuntelemaan jokaisen pohjattomaan hiljaisuuteen päättyvän sävelen ja tunsi olevansa olemassa nimenomaan kyseistä hetkeä varten, elämä pysähtyi täydellisiin sanoihin hymyillessäni kyynelten takaa.
 photo vhb071_zps5c819fb0.png
Itselleni akustinen musiikki on tavallaan henkilökohtaisempaa ja murtaa kivenlohkareet sydämeni hiljaisista onkaloista kaikella herkkyydellään, mietin sinisten värivalojen loisteessa kyynelten virratessa hiljalleen poskipäilleni. Unohduin osaksi ääretöntä hiljaisuutta, kun sanat maalailivat tähtikarttoja värivalojen loisteeseen sulkiessani hetkittäin silmäni ja musiikki keinutti mukanaan toiseen todellisuuteen, valtamerten toiselle puolelle tuulenhenkäysten kuivatessa kyyneleeni lämmöllään. Väliajan jälkeen olisin halunnut kirjoittaa tähdenlennoista yksinäisinä iltoina pimeyden maalatessa taivaanrantaa tummansinisellä ja syksyn viimeisistä muuttolinnuista tähtitaivaalla, elämä tuntui edelleen kohtauksilta hidastetusta elokuvasta. Sydän kevyemmältä kuin aikoihin, kivenlohkareet sydämen onkaloista olivat kadonneet akustisen kitaran soidessa mielettömän kauniisti ja musiikin henkäillessä harmoniaansa muuttolinnut jäivät muistoiksi taivaanrannalle, viimeisten aaltojen vaikenevaan kohinaan. Silmät kiinni hukuin ensimmäisen biisin täydellisyyteen kyyneleet silmäkulmassa ja annoin sen keinuttaa harmoniallaan takaisin toiseen todellisuuteen. Taivaalliseen kauneuteen ja myöhemmin sanojen

you got lost somehow  
but i’m here for you now  

kaikuessa konserttisalin pimeydessä kyyneleet eivät jääneet kiteiksi silmäkulmaan, niillä sanoilla musiikki läpäisi jokaisen suojamuurini ja tunsin itseni täydellisen alastomaksi musiikin lopulta nähdessä jokaisen kyyneleeni taakse, pohjattomaan tuskaan syvällä sydämessäni. Löytäessä jokaisen avonaisen haavani katkonaisten hengenvetojeni alta ja vaikeimmat salaisuuteni kyynelten täyttäessä silmäni toivottomuudella, mutta silloin tapahtui jotain. Tuulenhenkäysten kaltaisesti musiikki nosti kätensä olkapäälleni, vaikka kukaan ei ymmärtänyt huomatakaan, valtameren voimakkaimman aallon harjalla kertoi hiljaisuuteen verhotun salaisuuden siitä, kuinka kyynelten takana vahvuutta jokaisella hengenvedolla. Kukaan ei ymmärtänyt huomata tähdenlentoja konserttisalin pimeydessä, mutta siinä minä istuin täydellisen rauhallisena ilman ensimmäistäkään kyyneltä silmäkulmassani: hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani, annoin sen läpäistä viimeisenkin suojamuurini tuntematta heikkoutta sisälläni ja rakastin rauhallisuuttaan henkäilevän sydämeni pohjasta.
 photo vhb131_zpsd6e14ced.png
Annoin musiikin ottaa hellään syleilyynsä suojamuurien murtuessa täydelliseen harmoniaan, lausuin rakkautta viimeiseen hengenvetoon asti ja astuessani lopulta ulos konserttisalin pimeydestä olisin halunnut kiittää loputtomasti, eivätkä sanat olisi riittäneet mihinkään. Olisin halunnut kertoa tähdenlennoista pimeydestä, viimeisistä muuttolinnuista kultahiekkaa hauraissa siivissään ja auringonlaskuista pikkukaupungin satamassa, mutta sanat eivät siltikään olisi olleet tarpeeksi vahvoja kuvaamaan kiitollisuutta selkärangan jokaisessa nikamassa. Leppävaaran rautatieasemalla juostiin ehtiäksemme seitsemän minuutin kuluttua lähtevään junaan, naurettiin mielettömän suurelle rakkaudelle ja istuessani puolenyön aikaan parvekkeellani, minun ei oikeastaan ollut kylmä. En minä ole pohjatonta heikkoutta antaessani musiikin läpäistä suojamuuri kerta toisensa jälkeen ja luovuttaessani taistelun herkkyyttäni vastaan kyynelten virratessa poskipäille, tavallaan olen uskomattoman suurta vahvuutta: uskallan antaa musiikin ottaa syleilyynsä, antautua vaikeimmille tunteilleni kyynelten virratessa poskille ja rakastaa loputtomasti elämäni loppuun asti.

Minä uskallan.
 photo vhb167_zps347677a2.png photo vhb130_zpsee20033a.png

2 kommenttia:

  1. Jenna Jenna kiitos näistä kauniista sanoista! Ja kiitos yhteisen naurun muistamisesta, pieni sielunsisko <3 Annika

    VastaaPoista