13. tammikuuta 2016

mitä tapahtui vaaleahiuksiselle runotytölle?

-23 137

Malminkartano oli hiljainen niinä aamuyön ensimmäisinä tunteina, kun istuin viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella katselemassa auringonnousun vähitellen verhoavan maisemaa harmoniaansa ja hengittämässä viimeisen kerran suunnatonta vapautta jokaisella hengenvedollani. Viimeisen kerran, minä olin unohtunut miettimään hetkeä aiemmin seisoessani eturivissä hukkumassa värivalojen loisteeseen kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni, viimeisen kerran, sillä tiesin pakkaavani seuraavana aamuna elämäni muuttolaatikoihin ja matkustavani kolmesataa kilometriä jäädäkseni pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin, johon minä en koskaan olisi uskonut palaavani. Kuitenkin, niinä aamuyön tunteina istuessani viimeisen kerran Helsingin asuntoni parvekkeella ja kuunnellessani hiljaisuutta tunsin itseni viimeisen kerran siksi vaaleahiuksiseksi runotytöksi, joka rakasti tätä maailmaa enemmän kuin olisi koskaan osannut kuvailla keskeneräisin lausein. Tunsin itseni viimeisen kerran ihmiseksi, joka hukkui värivalojen loisteessa musiikkiin kyyneleet silmäkulmissa ja heräsi auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, siksi vapaudestaan kirjoittavaksi ihmiseksi, joka tanssi jokaisen askeleensa kotimatkalloilla ja pysähtyi museoissa kuuntelemaan rauhallisuutta tai tuntemattoman miehen askeleita, pysähtyi katselemaan.

Seuraavana aamuna kävelin Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni, kaupunki ympärilläni kuiskaili rakkauttaan jokaisessa kadunkulmassa ja viikkoa myöhemmin olikin valoisa asunto tämän pienen oopperakaupungin keskustassa ja kasoittain rakasta musiikkia ikkunalaudalla, akustinen kitara epävireisenä vaatehuoneessa odottamassa minua ja ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa, ne säälittävän rikkinäiset kengät eteisessä. Oli kultaisiin auringonsäteisiin verhoutunut matkujastasatama, missä höyrylaivat huusivat tervehdyksiään ohikulkijoille ja sitten se oopperaturistien valtameri, johon tunsin hetkittäin hukkuvani kävellessäni iltaisin pieneen asuntooni kuuntelemaan musiikkia vain ymmärtääkseni, että minusta oli tullut ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta. Minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kirjoittanut öisin keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta tai istunut rannassa katselemassa auringonlaskuja, minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kuunnellut musiikkia iltaisin nukahtaessaan näkemään unta lentämisestä, kävellyt tuntikausia valokuvaamassa maailman suunnatonta kauneutta tai eksynyt niille tuntemattomille kadunkulmille nauramaan äärettömää onnellisuuttaan, muutettuani tähän pieneen kaupunkiin

   minusta oli tullut itselleni uskomattoman vieras.   
 
-23 108

Minusta oli tullut ihminen, joka astui itse valitsemaltaan polulta varoittamattomasti harhaan ja unohti pitää itsestään huolta niinä hetkinä, kun elämä vaihtui auringonlaskujen harmoniasta vuoristorataan, ihminen, joka unohti pitää kiinni elämän kiitäessä eteenpäin filminauhana. Ihminen, joka kadotti kaiken raitiovaunujen kolinassa rakentamansa onnellisuuden istuessaan öisin rannassa katselemassa maiseman verhoutuvan pimeyteen laineiden lyödessä hitaasti rantahiekkaan ja se oli yksinkertaisesti äärettömän surullista, minä olin yksinkertaisesti äärettömän surullinen. Minä, joka olin kuukautta aiemmin kävellyt Ruoholahden metroasemalta katselemaan merta aurigonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ja istunut kallioilla rakastamassa loputonta onnellisuuttani, olin enää ainoastaan äärettömän surullinen aamun ensimmäisistä auringonsäteistä illan viimeisiin ja katsellessani itseäni peilistä en tunnistanut itseäni, minä en tunnistanut väsyneitä kasvonpiirteitä tai karissutta ripsiväriä poskipäillä.

-23 154

En tunnistanut takkuisia hiuksiani auringonnousun aikaan, mutta musiikin minä tunnistin huolimatta siitä, kuinka äärettömän surullinen peilikuvan vaaleahiuksinen runotyttö oli. Varmaan siksi minä turvauduin musiikkiin, kuuntelin täydellisiin sanoihin kätkeytyneitä tunteita keskimäärin seitsemäntoista tuntia vuorokaudessa ja matkustettuani sitten kesäkuun lopussa Kangasniemelle rakastamaan musiikkia minä löysin palasen onnellisuudestani niistä hetkistä, kun kitarasoundi kulki armottomasti pitkin haurasta selkärankaani ja pimeydessä musiikki otti turvalliseen syleilyynsä vuolaiden kyynelten valuessa poskipäilleni. Minä löysin ratkaisevan palasen onnellisuudestani yleisömeren keskeltä ja heinäkuussa huusin onnellisuuttani yleisömeressä luvattoman useasti, kaukaisesti aloin tunnistamaan itseni kävellessäni leirintäalueelle vuorokauden vaihteessa, itkiessäni eturivissä suunnatonta rakkauttani ja istuessani järven rannalla kuuntelemassa sitä maailman kauneinta musiikkia. Aloin kaukaisesti tunnistamaan itseni katsoessani Ville Maljaa silmiin, mutta istuessani sitten elokuussa pimeässä asunnossani, jonka seinät kertoivat tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui ainoastaan ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan ja samalla kadotin sen ratkaisevan palasen onnellisuudestani, 

musiikki oksetti minua ensimmäistä kertaa elämässäni  
ja katsellessani väsyneitä kasvonpiirteitä peilikuvassa   

minä päätin, etten enää jaksa.     

Minä päätin, etten enää etsisi itsestäni vaaleahiuksista runotyttöä, jolla oli ollut tapana herätä auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, tanssia jokainen askeleensa kevyesti kotimatkalla aamuyön viimeisinä tunteina ja pysähtyä museoissa kuuntelemaan suunnatonta rauhallisuutta, päätin, etten enää yrittäisi löytää sitä raitiovaunujen kolinassa rakentamaani onnellisuutta. Värjäsin vaaleat hiukseni harkitsemattomasti punaisiksi ja musiikin kuuntelemisen sijaan viritin akustisen kitarani kuulostamaan kauniilta, kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskun maalaavan maisemaa oranssilla, kirjoitin keskeneräisistä lauseistani ensimmäistä kertaa kuukausiin jotain valmista ja kävellessäni syyskuun alussa Helsingissä auringonsäteiden tuntuessa selkärangassani minä katselin maisemaa uusin silmin, vaikka olin vielä yksinkertaisen keskeneräinen ja rikkinäisempi kuin moneen vuoteen.

-23 095

Katselin maisemaa uusin silmin, sillä olin uskaltanut päästää irti siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä ja loputtomasta onnellisuudestani, jota rakensin raitiovaunujen kolinassa kolme kokonaista vuotta, olin uskaltanut päästää irti ollakseni vielä jonakin päivänä sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kävellessäni Seurasaaressa syyskuun lämpimien tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini hengitin ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen rauhallisesti. Syyskuu vaihtui huomaamattani lokakuuhun, istuin valoisassa asunnossani akustisen kitaran kanssa hitaiden aamujen harmoniassa, kävelin metsissä kuuntelemassa rauhallisuutta syysauringon viimeisten säteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja katselin maailmaa linssin lävitse musiikin tuntuessa selkärangassani. Rakastin syksyn kauneutta aivan jokaisella hengenvedollani, tanssitin sormiani mustilta koskettimilta valkoisille vuorokauden vaihtuessa seuraavaan ja yhtenä marraskuisena iltana ymmärsin löytäneeni itseni uudelleen, katselin peilikuvan tyttöä istuessani kynttilöin valaistussa asunnossani ja hymyilin itsekseni, minä olin löytänyt itseni ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen.

Minä en ollut enää se vaaleahiuksinen runotyttö, mutta olin jotain sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut voivani olla. Kynttilöiden valaistessa pientä asuntoani minä olin uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta ja sellaista suunnatonta onnellisuutta, jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut, minä olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen huolimatta siitä, etten osannut tehdä päätöksiä tulevaisuuteni suhteen ja lauseeni jäivät hetkittäin keskeneräisiksi, minä olin ensimmäistä kertaa elämässäni kokonainen kaikkine virheineni.


Minä olin kokonainen, sillä uskalsin päästää irti.  

-23 162