Viimeinen päivä rakkaassa pikkukaupungissa herätti harmaaseen tihkusateeseen maailman tutuimmilla kaduilla kahden mustan karvakuonon kanssa ja bussipysäkillä seisomiseen kymmenen minuuttia liian aikaisin. Keskustan kaduilla lyijykynällä väritettyä kauneutta jokaisessa kadunkulmassa ja vastaantulijoissa kaukaisesti tuttuja kasvoja, kun kysyin vanhojen rakennusten kohtalosta; rakennusvanhusten on annettu hiljalleen rapistua surullisen näköisiksi ja kohta niitä uhkaa purkaminen uusien korkeiden talojen tieltä.Astuessani sisään uuden kirjaston ovesta kaipaan vanhan kirjaston lämmintä tunnelmaa, korkeiden kirjahyllyjen väliin unohtumista ja pienen musiikkikirjaston tuoksua; kaikki rakastamani asiat ovat jääneet menneisyyteen uuden kirjaston noustessa korkeana vanhan rautatieaseman liepeille. Uusi kirjasto on valoisuutta kahdessa kerroksessa unohtamatta suloista kahviota alemmassa kerroksessa, mutta mä kaipaan vanhan kirjaston rauhaan. Tuomiokirkko ei koskaan muutu mihinkään, se on seisonut paikoillaan 1800-luvun lopulta saakka ja noussut sodan jälkeen raunioista uudelleen ylväämpänä kuin koskaan aiemmin. Vesipidaroiden tarttuessa hiuksiin rauhoitun kirkon portailla, kävelen vielä hetken aikaa keskustan kaduilla hymyillen vesisateessa ja istun kahvilassa odottamassa bussia kotiin.
Lähetä kommentti