Hey please don't
bring me down, miesääni kuiskailee korviin aamun harmoniassa mun pukeutuessa valkoiseen neuleeseen ja seisoessa parvekkeella hengittämässä syysaamun kylmää kauneutta keuhkojen täydeltä. Aamutee jäähtyy luvattoman nopeasti mun sulkiessa vielä hetkeksi silmäni unohtaakseni kiireen, ulkona on edelleen hämärää ja kaupunki heräilee hiljalleen mun kävellessä aamuluennolle kuuntelemaan tarinoita työturvallisuudesta; istun auditoriossa merkitsemässä käsittämättömiä numeroita lyijykynällä valkoiselle paperille ja päätän sitten viettää aurinkoisen iltapäivän itseni kanssa. Nauran käytävällä järjettömille suunnitelmille ja sanon seikkailevani jonnekin, missä en ole koskaan aiemmin käynyt.
Töölönlahdella auringonsäteet maalaavat maisemaa lämpimillä väreillä, istun hetkeksi kirjoittamaan kauniita lauseita mielettömän suuresta onnellisuudesta ja katselen lahden toisella puolella ylväänä seisovia huviloita jostain viime vuosisadalta. Kirjoitan tarinoita tuntemattomille ihmisille sadan vuoden takaa, aamukahvista kauniina syysaamuina huvilan terassilla ja ruskeahiuksisesta tytöstä oranssin sävyin väritetyillä kaduilla; kauniista ajatuksista edellisen päivän sanomalehden nurkassa, villahameesta kylmänä syysaamuna ja talven ensimmäisistä lumihiutaleista.
Linnunlaulun puuhuvilat kertovat mulle todellisia tarinoita vuosikymmenten takaa, kuuntelen niitä puiden humistessa hiljaa ja haluaisin astua sisään puuhuviloiden ovista jäädäkseni osaksi niitä lukemattomia tarinoita; tunteakseni sen ruskeahiuksisen tytön salaisimmat unelmat selkärangan viimeisissä nikamissa ja ymmärtääkseni. Katselen 1880-luvulla rakennetun puuhuvilan ränsistyvän silmissä ja kävelen oranssin sävyillä maalattuja katuja pitkin ylikulkusillalle kuuntelemaan junien menevän alitse kiskojen jylistessä vaimeasti; hetkeksi jään kiinni siihen maisemaan, tunnen kaupungin painon rintalastan alla ja hengittäessäni keuhkot täyteen ilmaa olen uskomattoman vapaa.
Oletko sä nähnyt tässä ollessasi ketään kävelemässä raiteilla, vartija tulee myöhemmin kysymään multa ja vastatessani kieltävästi mietin sellaista tilannetta; mä en varmaan koskaan unohtaisi tuntemattoman ihmisen viimeisiä askelia ja pendolinon ajovaloja ennen törmäystä. Unohdan ajatuksen hetkessä, hengitän jälleen keuhkot täyteen ilmaa ollakseni uskomattoman vapaa ja kävelen sitten rautatieasemalle hidastamaan vauhtia jokaisen vastaantulijan kohdalla. Huomenna mä suuntaan rakkaaseen pikkukaupunkiin juomaan teetä takkatulen ääressä, kirjoittamaan kauniita lauseita täydellisessä hiljaisuudessa ja rauhoittumaan hetkeksi; tässä kaupungissa mä en rauhoitu koskaan kokonaan, mieli ei ole koskaan hiljaa ja musiikki kuiskailee hey please don't let
go 'cause i'm still holding on.
Lähetä kommentti