MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

 

Yhtenä aamuna, kun toukokuu oli vaihtunut kesäkuuhun, havahduin miettimään, kuinka tänä vuonna kevät teki minut onnellisemmaksi kuin se on tehnyt vuosiin ja kuinka ikkunalasin takana kesään verhoutuva maisema sai rintalastan alla jotain läikehtimään. Siinä hetkessä päätin, että tahdon kirjoittaa taas niistä pienistä ja vähän suuremmista asioista, jotka ovat tehneet minut viimeaikoina kovin onnelliseksi.

  Viimeaikoina minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Vähitellen kesään heräilevä luonto. Tänä keväänä on tuntunut valtavan erityiseltä ihmetellä vähitellen kesään heräilevää luontoa pienen aarteemme kanssa, onhan tämä hänen aivan ensimmäinen keväänsä. Olemme istuneet kauniina aamupäivinä omenatarhassa ihmettelemässä voikukkia ja hetkittäin voimistuvassa tuulessa tanssivia koivun oksia, pysähtyneet kotimatkalla katselemaan sinisen taivaan alla kimmeltävälle järvelle. Hänelle kaikki kesään heräilevässä luonnossa on ollut uutta ja niin kovin ihmeellistä ja se, että olen saanut ihmetellä sitä juuri hänen kanssaan, on tehnyt minut viimeaikoina niin onnelliseksi, että hetkittäin on tuntunut epätodelliselta.

 

x Pienen aarteemme ensimmäinen sana. Kulunut vuosi on ollut täynnä pienen aarteemme ensimmäisiä, on ollut ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru ja ensimmäiset varovaiset askeleet sohvan reunaa vasten. Niistä aivan jokainen on tehnyt minut äärettömän onnelliseksi ja olen katsellut pientä aarrettamme valtavalla rakkaudella ja ylpeydellä, mutta onnellisemmaksi kuin mikään minut on kuitenkin tehnyt se hetki, kun pieni aarteemme sanoi yhtenä toukokuisena päivänä äiti. Se oli hetki, jonka olin kuvitellut mielessäni lukemattomia kertoja jo ennen pienen aarteemme syntymää, mutta joka oli kuitenkin vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan.

 

 

x Aikaiset aamut pienen karvakuonomme kanssa. Minä palasin työkoneeni ääreen toukokuun viimeisellä viikolla oltuani kokonaisen vuoden poissa töistä ja parasta tässä muutoksessa ovat olleet aamut pienen karvakuonomme kanssa. Aamut, jolloin olemme kävelleet pienen karvakuonon kanssa aivan kahdestaan pitkin aamun lempeisiin auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, ovat tehneet minut jotenkin ihan äärettömän onnelliseksi. On tuntunut erityiseltä viettää aikaa kahdestaan, nauttia aamujen hiljaisuudesta ja pysähtyä hetkeksi keskelle omenatarhaa katselemaan valkoisina kukkivia omenapuita, olla vain ja hengittää. Maailman rakkain karvakuono, sitä hän on.

x Samuli Putron sanat. Olen viimeaikoina huomannut palaavani kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan Samuli Putron albumia Ikävä mummoa, aikaisina aamuina kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin hiekkatietä ja iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ajaessani Palokkaan pienen aarteemme kanssa. Ne ovat nimittäin tehneet minut aivan tavattoman onnelliseksi, Samuli Putron sanat, mietin yhtenä aamuna sanojen "en oikeastaan tiedä, mitään muuta reittiä, kuin kaikkein pusikkoisin, jalat auki repivin" kaikuessa korvissani laittaessani aamiaista.

x Kesäillat ja niiden ääretön kauneus. Yhtenä iltana kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja katselin rattaissa istuvaa pientä aarrettamme, ilmassa tuoksui lämmin kesäilta ja unohduin hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka en muistanut sitä tuoksua viime kesältä, minä en muistanut kesäiltojen kauneutta. Aivan kuin huomaamattani olin kaivannut sitä tuoksua, vähitellen pastelliväreihin verhoutuvaa taivasta ja hiljaisuutta, joka kuiskaili puiden latvoissa. Kesäillat, ne ovat tehneet minut viimeaikoina ihan uskomattoman onnelliseksi.

 

LEMPEÄ JA VALTAVAN VIISAS, MEIDÄN RAKAS KARVAKUONOMME

 

Ihmetellessämme yhtenä toukokuisena päivänä äärettömän kauniisti kukkivaa korkeaa tuomea minä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka neljä vuotta sitten keväällä valokuvasin valkoisia tuomenkukkia tietämättä mitään siitä, että vain paria kuukautta myöhemmin perheeseemme saapuisi pieni koiranpentu. Niihin samoihin aikoihin, toukokuun lopussa, rakkaassa pikkukaupungissa syntyi meidän oma pieni karvakuonomme, enkä voinut olla miettimättä sen olleen kohtalo, kun juhannusviikolla pääsimme katsomaan meidän tulevaa perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa, vain muutamaa viikkoa tuomenkukkien kuihtumisen jälkeen. Kohtalo, sitä sen oli oltava.

 

Neljä vuotta sitten heinäkuussa meidän pieni karvakuonomme Cesamen Everything I Wanted eli Valo matkusti kanssamme ensimmäistä kertaa Jyväskylään ja nukahti myöhään illalla viereeni olohuoneemme lattialle. Siinä me kaksi nukuimme yömme ensimmäisen viikon ajan, aivan kiinni toisissamme ja minä heräsin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaista tuhinaa onnellisempana kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Olin haaveillut siitä pienestä koiranpennusta niin kauan kuin muistin ja tuntui uskomattomalta, että juuri me olimme saaneet hänet osaksi perhettämme, vähän jopa epätodelliselta, että yksi suurimmista haaveistani oli sinä heinäkuisena päivänä toteutunut ja sain siinä yön pimeydessä katsella, kuinka pieni Valomme näki unta, meidän oma pieni Valomme.

 

 

Sinä heinäkuisena iltana viereeni nukahtanut koiranpentu täytti toukokuun lopussa neljä vuotta, neljä vuotta ne pienet tassut ovat kulkeneet pitkin hiekkateitä ja metsäpolkuja, neljä kokonaista vuotta. Yhä edelleen pysähdyn aina hetkittäin miettimään, kuinka valtavan onnekkaita olemme saadessamme kutsua sitä pientä karvakuonoa perheenjäseneksemme ja kuinka emme olisi voineet saada osaksi elämäämme parempaa koiraa, emme parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Emme kultaisempaa sydäntä kuin meidän oman rakkaan Valomme sydän, hymyilin itsekseni sinä toukokuisena päivänä ihmetellessämme valkoisia tuomenkukkia koko pienen perheemme voimin.

 

Viimeisimmän vuoden ajan Valo on saanut olla isoveli meidän pienelle aarteellemme ja kun he kaksi kohtasivat ensimmäistä kertaa viime kesäkuussa, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, niin lempeästi pieni karvakuonomme kohtasi uuden perheenjäsenensä. Sellainen meidän Valomme on, lempeä ja aivan valtavan viisas, minä mietin katsellessani sen pienen karvakuonomme istuvan korkean tuomen alla ja kuuntelevan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lempeä ja valtavan viisas, mutta ennen kaikkea aivan äärettömän rakas, niin rakas, että sitä on hetkittäin itsekin vaikea ymmärtää, niin rakas, että tuntuu tavallaan mahdottomalta pukea se sanoiksi.

 

HETKI KIVÄÄRITEHTAAN VARJOSSA

 

Viime keväänä, juuri ennen kuin maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, ajoimme yhtenä kauniin hiljaisena iltapäivänä valokuvaamaan Kivääritehtaalle. Tahdoimme ikuistaa meidät kaksi vielä ennen pienen aarteemme syntymää ja muistan edelleen, kuinka valtavasti rakastin ihmetellä pienen aartemme potkuja sinä maaliskuisena iltapäivänä nauraessamme yhdessä kesken valokuvaamisen. Minä rakastin olla raskaana, rakastin kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se maaliskuinen iltapäivä, niistä valokuvista puhumattakaan, on minulle valtavan rakas muisto, jota minä muistelen näin yli vuotta myöhemmin hymyillen ja tulen muistelemaan varmasti vielä vuosien päästäkin.

 

Kun vähän yli vuotta myöhemmin, yhtenä toukokuisena iltapäivänä ajoimme Kivääritehtaalle valokuvaamaan, katselin pientä aarrettamme, joka istui vieressäni turvakaukalossaan. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että vielä vuosi sitten hymyillen ihmettelin hänen potkujaan aina aamuöisin ja mietin, mikä uskomattoman suuri onni oli saada kasvattaa sisällään uutta elämää. Sitä uutta pientä ihmistä, joka tarttui kiinni hiuksiini nostaessani hänet hetkeä myöhemmin turvakaukalosta syliini auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse, pientä ihmistä, jonka vuosi sitten vasta odotin saavani ensimmäistä kertaa syliini, mutta jota rakastin jo valtavasti.

 

 

Sinä toukokuisena iltapäivänä Kivääritehtaan varjossa meitä oli neljä, me kaksi, pieni karvakuonomme ja pieni aarteemme, joka ihmetteli sylistäni melkein satavuotiaita tiiliseiniä ja niitä korkeita ikkunoita, joista heijastui pilvinen taivas. Hänelle kaikki on ihmeellistä ja ihmeellinen hän on itsekin, minä hymyilin pienen aarteemme koskettaessa karheaa tiiliseinää ja kääntäessään sitten katseensa minuun, on uskomaton onni saada ihmetellä maailmaa hänen kanssaan, ihmetellä häntä. Siinä me olimme, meidän pieni perheemme Kivääritehtaan varjossa toukokuisen iltapäivän hiljaisuudessa, enkä minä olisi voinut olla onnellisempi heistä, meidän perheestä.