PIKKUKAUPUNKI, HILJAINEN ILTA JA ORANSSI POLKUPYÖRÄ

Vuosia sitten, asuessani vielä rakkaassa pikkukaupungissa, minä kuljin aina keväästä syksyyn suurimman osan matkoistani polkupyörällä. Minulla oli isomummoni vanha elämää nähnyt polkupyörä, jonka kanssa seikkailin vanhaa rautatiesiltaa pitkin keskustaan tapaamaan ystäviäni ja metsäpolkua pitkin rantakallioille katselemaan auringonlaskua. Niin, nimenomaan oli, sillä kahdeksan vuotta sitten jäin auton alle pyöräillessäni ja toisin kuin minä, isomummoni vanha polkupyörä ei valitettavasti selvinnyt onnettomuudesta ilman suurempia vahinkoja, eikä selvinnyt minun rakkauteni pyöräilemistä kohtaankaan. Viimeistään sen jälkeen, kun ostimme auton neljä vuotta sitten, polkupyöräni ovat saaneet pölyttyä rauhassa varastossa talven lisäksi myös keväästä syksyyn.

 

Yhtenä huhtikuisena perjantaina päätin kuitenkin, että tahtoisin pyöräillä ensimmäistä kertaa vuosiin ja vähän ennen auringonlaskua minä ajoin joitakin vuosia sitten oranssiksi maalaamallani polkupyörällä metsätietä kohti rantaa, jossa lapsuusvuosinani olimme käyneet kesäisin uimassa. Tunsin, kuinka tuuli tarttui hiuksiini oranssin polkupyörän kiitäessä eteenpäin pitkin metsätietä ja en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka se tuntui jotenkin uskomattoman vapauttavalta, kuin olisin ollut aivan pienen hetken se sama nuori tyttö, joka seikkaili vuosia sitten polkupyörän kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja, pikkukaupungin siltoja ja öisiä kadunkulmia.

 

Rannalla oli aivan hiljaista, oli kuin kukaan ei olisi käynyt siellä aikoihin, kuin se olisi unohtunut vähän samalla tavalla kuin oranssi polkupyöräni, jota peitti edelleen pölykerros istuessani hetkeksi rantahiekalle katselemaan järvelle. Olikohan vesi yhtä alhaalla lapsuuteni keväinä, mietin itsekseni katsellessani paennutta rantaviivaa ja kaiken sen rauhoittavan hiljaisuuden keskellä kuuntelin, kuinka aina hetkittäin voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin huhtikuisen illan viimeisten auringonsäteiden painuessa vähitellen vastarannan metsän taakse. Tuntui hyvältä vain olla siinä, istua viileällä rantahiekalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa, pyöräillä kotiin ennen hämärää ja kuunnella musiikkia, joka kuiskaili lempeästi korvaani and the world's love holds me ooh ooh ooh.

 

VUOSI SITTEN MINULLA OLI VAIN AAVISTUS TÄSTÄ RAKKAUDESTA

 

Vuosi sitten pääsiäisen aikaan kävelin viimeistä kertaa ennen pienen aarteemme syntymää vanhan kylän poikki rantaan, kävelymatkaa oli muutaman minuutin verran lapsuudenkotini pihasta ja korvissani soi musiikkia, joka oli vastikään julkaistu. Oli yksi kevään ensimmäisistä oikeasti lämpimistä päivistä, auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja lämmin tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini seistessäni rannalla, siinä samassa kohdassa, missä vielä kymmenen vuotta sitten oli laituri, joka täyttyi kauniina kesäpäivinä lapsista. Pieni karvakuonomme istui vieressäni onnellisena, katseli hetkittäin minua silmiin ja haisteli raikasta ilmaa lämpimän tuulen tarttuessa sen pehmeään turkkiin, minun oma rakas pieni karvakuononi, josta tulisi vain paria kuukautta myöhemmin isoveli.

 

Muistan, kuinka mietin sinä huhtikuisena päivänä, että seuraavan kerran matkustaessamme siihen rakkaaseen pikkukaupunkiin minusta olisi tullut äiti ja saisin katsella niitä rakkaita maisemia yhdessä pienen aarteemme kanssa. Kaikki olisi toisin, vaikka kaikki olisikin pysynyt ennallaan, veneet seisoisivat rannassa ja kesäiltoina huvilalta kaikuisi järven yli musiikkia, kaikki olisi toisin, vaikka aurinko laskisi edelleen vastarannan metsän taakse ja öisin olisi niin käsittämättömän hiljaista, että se tuntuisi melkein epätodelliselta. Ja niin kaikki olikin, minä mietin kävellessäni nyt vuotta myöhemmin vanhan kylän poikki samaan rantaan, kaikki oli toisin, vaikka veneet seisoivat edelleen rannassa täsmälleen samoilla paikoilla kuin vuosi sitten ja hiljaisuus kaikui tuulessa.

 

 

Nyt vuotta myöhemmin pääsiäisen aikaan minä seisoin sillä samalla rannalla pieni aarteemme sylissäni, katselin harmaan sävyihin verhoutunutta tuttua maisemaa ja lämpimän tuulen tarttuessa hetkittäin hiuksiini en osannut olla hymyilemättä, kuinka kaikki oli nyt paremmin kuin vuosi sitten. Minusta oli tullut äiti pienelle ihmeelliselle ihmiselle, joka katseli minua syvälle silmiin ja tahtoi vain hetkeä myöhemmin päästä itse ihmettelemään lumen alta paljastunutta heinikkoa, se rapisi pienten käsien ja jalkojen alla. Siinä minä olin, pienen aarteemme kanssa ihmettelemässä hänen ensimmäistä kevättään pienen karvakuonon istuessa vieressämme, haistellessa hetkittäin raikasta ilmaa ja käydessä lopulta makuulleen, nauttiessa kevätpäivän lämpimästä tuulesta. Vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan näin suurta rakkautta, vuosi sitten minulla oli vain aavistus kaikesta siitä, mitä elämäni on nyt vuotta myöhemmin, vain kaukainen aavistus kaikesta siitä onnesta, mikä läikehtii rintalastani alla.

 

OLAVINLINNA, VANHA RAUTATIESILTA JA HETKI KAHDESTAAN

 

Huhtikuun viidennentoista päivän iltana vietimme maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin kahdestaan, kävelimme pitkin lempeiden auringonsäteiden verhoamia katuja ja pysähdyimme vanhalle rautatiesillalle hetkeksi katselemaan, kuinka Olavinlinna seisoi rauhallisena aloillaan auringonsäteiden loisteessa. Pieni oopperakaupunki oli alkanut vähitellen heräilemään tulevaan kesään ja mietin itsekseni kaikkia niitä lapsuusvuosieni kauniita kesäpäiviä, joina kävimme Lippakioskilla syömässä jäätelöt ja jatkoimme sitten matkaamme rantatietä pitkin kohti sitä vanhaa kivilinnaa. Se oli minulle lapsuusvuosinani äärettömän kiehtova paikka ja on sitä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen, hymyilin ja hengitin keuhkojeni täydeltä kevättä.

Illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa ohitsemme kulki juna, silläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja kuunnellessani junan äänen vähitellen loittonevan kysyin, oletko koskaan kävellyt rautatiesillan päässä olevan tunnelin läpi. Kerroin, kuinka yhtenä neljäntoista vuoden takaisena iltana kävelimme ystävieni kanssa sen läpi, minulla oli päälläni valtavan kaunis vaaleanpunainen mekko ja uudet kengät hiersivät niin, että kävelin myöhemmin kotiin paljain jaloin. Muistan, kuinka niinä vuosina tahdoin enemmän kuin mitään päästä pois siitä pikkukaupungista, vaikka näin neljätoista vuotta myöhemmin olenkin äärettömän onnellinen siitä, että sain viettää nuoruusvuoteni juuri siinä pienessä oopperakaupungissa, ehtihän sitä myöhemminkin lähteä pois.

 

 

Eikä se kaipuu takaisin pikkukaupungin rauhaan tunnu lähtevän koskaan, sanoin ääneen kävellessämme hetkeä myöhemmin pitkin Olavinkatua ja hakiessamme vielä ruokaa ennen kuin palaisimme takaisin pienen aarteemme luokse. Hän oli viettänyt aikaa isovanhempiensa kanssa sinä iltana ja katsellessani rakkaita maisemia tuulilasin takana ajaessamme pidempää reittiä takaisin huokaisin, kuinka onnellinen olinkaan siitä, että olimme saaneet ensimmäistä kertaa kuukausiin muutaman tunnin aikaa meille kahdelle. Muutaman tunnin aikaa olla ihan vain me kaksi, kävellä pitkin pikkukaupungin katuja, olla puhumatta mistään kovin vakavasta ja nauraa ihan niille samoille asioille, joille olemme nauraneet yhdessä pian kymmenen vuotta, kymmenen ihmeellistä vuotta.