6. lokakuuta 2017

TÄHÄN VUODENAIKAAN LIITTYY JOTAIN TAIANOMAISTA

IMG_6764IMG_6845

Yhtenä päivänä olin kirjoittanut monta tuntia, kun alkoi tuntua, ettei minusta irtoa enää ensimmäistäkään lausetta tai ainakaan kokonaista, vain yksittäisiä sanoja kaukaisuudesta. Ikkunalasin takana maisema verhoutui keltaisen ja oranssin sävyihin, iltapäivän auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse ja tuntui aivan kuin syksy olisi kutsunut minua luokseen. Kuin syksy olisi kutsunut luokseen rauhoittumaan, mietin istuessani eteisessä laittamassa kenkiä jalkaani ja kävellessäni hetkeä myöhemmin takapihamme kautta metsään ilmassa tuoksui syksyn rauhoittavuuden lisäksi sateen jälkeinen raikkaus, sellainen, jota oli vedettävä keuhkonsa täyteen jokaisella hengenvedollaan, kuin ei olisi koskaan ennen hengittänyt mitään niin raikasta, aivan kuin ei olisi koskaan kokenut mitään niin rauhoittavaa.

Siinä hetkessä syksy oli kauneimmillaan, puut verhoutuivat keltaiseen kuin näyttääkseen viimeisen kerran kauniilta ennen lähestyvää talvea ja pitkät heinät kaartuivat metsäpolun ylitse kietoen metsän taianomaisuuteen, kylmä tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini saaden minut tuntemaan syksyn selkärankani jokaisessa nikamassa. Tässä vuodenajassa on aina jotain uskomatonta taianomaisuutta luonnon verhoutuessa parhaimpiinsa juuri ennen kuolemaansa talven armottomuuden edessä, mietin seistessäni metsän keskellä ja siinä hetkessä tunsin itseni äärettömän pieneksi, vain olemattoman pieneksi osaksi kaikkea sitä kauneutta ja mikään ei ollut pitkään aikaan tuntunut niin rauhoittavalta. Mikään ei ollut pitkään aikaan saanut minua tuntemaan niin ja siinä hetkessä minä tunsin olevani turvassa metsän humistessa ympärilläni hiljaisuuttaan, hetkeä myöhemmin kävelin tuttua metsäpolkua takaisin kotiin ja viimeisten valonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen hymyilin itsekseni, kuinka kaiken sen jälkeen sanoja ei enää tarvittu.

IMG_6832IMG_6728IMG_6793

Eilen minä jätin pikkukaupungin rauhallisuuden taakseni ja katselin ohikiitävää syksyistä maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana, kun kuulokkeissani soi vuosien takaista musiikkia, jonka löydän aina syksyisin uudelleen, siitä tahdon kirjoittaa teille jonain myrskyisenä päivänä. Tahdon kirjoittaa musiikkiin kätkeytyneestä onnellisuudesta ja valtameren kokoisesta rakkaudesta, mutta nyt aion kuitenkin viettää aikaa maailman rakkaimman ihmisen kanssa, juoda glögiä ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja nauttia pimeyteen verhoutuneesta illasta, olla valtavan onnellinen.

IMG_6765

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti