30. syyskuuta 2017

OLI TULTAVA TÄNNE ASTI NÄHDÄKSEEN LÄHELLE

IMG_5684IMG_5713

Viime sunnuntaina istuin autossa maailman rakkaimman ihmisen kanssa pikkukaupungin keskustan kietoutuessa illan viimeisiin auringonsäteisiin ja sanoin, että Sokoksen takana on niin uskomattoman rumia rakennuksia, että ne ansaitsevat ehdottomasti päästä mukaan valokuviini. Lopulta kävelin tavallaan äärettömän pelottavan rakennuksen vieressä katsellen halkeamia vanhoissa seinissä ja hymyilin maailman rakkaimmalle ihmiselle, joka kulki perässäni kameran kanssa, silloin antaessani ohjeita kuvakulmista unohduin taas samanaikaisesti miettimään sitä, mitä olen nyt pikkukaupungissa ollessani miettinyt huomattavan paljon. Unohduin miettimään itseäni ja sitä, mikä elämässä todella on tärkeää, miettimään, mitä todella tahdon elämältäni ja mistä kaikesta tahdon lopulta päästää irti, mistä kaikesta minun on päästettävä irti, vaikka en niin välttämättä tahtoisikaan ja mitkä asiat sitten lopulta todella ovat niitä, jotka merkitsevät ihan oikeasti. Unohduin miettimään illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja istuessani myöhemmin saunassa ymmärsin, kuinka äärettömästi minä todellisuudessa olin kaivannut vieressäni istuvaa miestä ja sitä, että voin yksinkertaisesti vain olla ilman, että tarvitsee yrittää olla yhtään mitään.

Mietin sitä, kuinka suunnattomasti olen muuttunut viimeisten kahden vuoden aikana, nimittäin kaksi vuotta sitten minä olin näin rehellisesti sanottuna tavallaan aivan äärettömän itsekeskeinen ihminen. Kaksi vuotta sitten minua kiinnostivat lähinnä omat tekemiseni, omat ajatukseni, omien unelmieni seuraaminen ja erityisesti se, mikä keikka on seuraavana lauantaina Tavastialla tai Korjaamolla ja kuinka monelle Von Hertzen Brothersin tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi Lapkon keikalle pääsen seuraavan kevään aikana. Istuessani siinä saunassa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa mietin, kuinka jollain tasolla kaikki muuttui silloin kaksi vuotta sitten marraskuussa, kun yhtäkkiä musiikki ei enää ollutkaan se elämäni tärkein asia ja kun tärkeintä elämässä ei ollutkaan tieto seuraavasta Tavastian keikasta. Mietin, kuinka silloin kaksi vuotta sitten marraskuussa kaikki muuttui tavattuani ihmisen, joka kuunteli kanssani aamuyön viimeisinä tunteina Lapkoa ja jätti minun takiani menemättä keikalle, jota oli odottanut kauan. Mietin, kuinka tavattuani sen maailman rakkaimman ihmisen, joka istui vieressäni saunassa ja kertoi ikävöineensä minua, kaikki muuttui ja kuinka se on hetkeäkään miettimättä parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut.

IMG_5702

Tavallaan minä olen kuitenkin ollut suunnattoman vihainen itselleni siitä, että muutuin ihmisenä niin äärettömästi, vihainen siitä, että kadotin itsestäni sen ihmisen, joka seisoi iltaisin eturivissä värivalojen loisteessa ja istui sitten aamuyön tunteihin asti kirjoittamassa, mutta en kuitenkaan koskaan siitä, että rakastuin ja sain elämääni ihmisen, joka saa minut aina hymyilemään. Samana iltana vain hetkeä ennen nukahtamista mietin vielä itsekseni, että miksi olen ylipäätään edes ollut vihainen muutoksista itsessäni, olenko ollut vihainen itselleni siksi, että olen tuntenut muuttuneeni itselleni vieraaksi tai jollain tavalla riittämättömäksi vai ehkä kuitenkin siksi, että olen pelännyt niitä muutoksia niin äärettömästi? En tiedä, mutta siinä hetkessä minulle aivan yksinkertaisen selvää oli kuitenkin se, että minun oli tultava tänne pieneen oopperakaupunkiin asti ymmärtääkseni, ettei minun ole yhtään mitään järkeä olla itselleni vihainen jostain sellaisista muutoksista itsessäni, jotka ovat sitten lopulta saaneet aikaan pelkästään niin käsittämättömän paljon hyvää sekä minussa että tavassani kohdella muita ihmisiä, tavassani olla olemassa.

Minun oli tultava tänne asti tavallaan nähdäkseni lähelle, mietin seuraavana aamuna herätessäni pitkästä aikaa sen maailman rakkaimman ihmisen vierestä ja hymyillessäni itsekseni auringonsäteille ikkunaverhon takana tunsin ne varovaiset kyyneleet silmäkulmissani pelkästään siitä sanoinkuvaamattomasta rakkaudesta ja tavattoman suuresta onnellisuudesta, minun oli tultava tänne asti nähdäkseni kaiken sen, mikä on ollut silmieni edessä kohta kokonaiset kaksi vuotta, minun oli tultava tänne asti ymmärtääkseni, että tärkeintä elämässä on rakastaa niin, että sattuu.

IMG_5672IMG_5735