Olen kirjoittanut luvattoman monesti Helsingistä ja siitä, kuinka palatessani raitiovaunujen kolinaan tunnen kerta toisensa jälkeen palaavani kotiin, olen kirjoittanut yksinkertaisesti juuri niin uskomattoman monesti, että tuntuu tyhmältä istua taas kirjoittamassa siitä, kuinka viime lauantaina päätin omistaa kokonaiset puolitoista vuorokautta itselleni ja matkustin ensimmäistä kertaa kuukausiin sinne, missä onnellisuus kulkee pitkin selkärankani nikamia kuin lähijunat Linnunlaulun sillan alitse. Tuntuu tyhmältä, mutta tahdon silti kirjoittaa, kuinka katselin maiseman kiitävän ohitse
musiikin keinuttaessa mukanaan ja hetkittäin nukahdin näkemään sekavia
unia, nopeasti välähtäviä kuvia jostain kaukaa. Vanhoja, kuluneita lauseita menneisyydestäni, joista viimeisen kerran herätessäni kuuntelin kuljettajan
kertovan, kuinka pysähdymme seuraavaksi Viikissä ja hymyilin sitten
itsekseni, kuinka niiden sanojen kuuleminen tuntuu vuosi toisensa
jälkeen jollain aivan käsittämättömällä tavalla aina yhtä turvalliselta, kotoisalta.
Kävellessäni vain hetkeä myöhemmin ulos kaukoliikenteen terminaalista en osannut olla hymyilemättä, pysähdyin hetkeksi vain katselemaan silmieni edessä aukeavaa kaupunkia ja jatkoin sitten matkaani Aleksanterinkadulle, jota pitkin kulkeminen tuntui uskomattoman haasteelliselta loputtoman ihmismäärän ansiosta. En koskaan viettänyt kokonaista kesää Helsingissä tai tottunut sellaiseen ihmismäärään kaikkialla, minä mietin katsellessani maisemaa linssin lävitse, tunsin kaupungin hengittävän samaa onnellisuutta kanssani jokaisella hengenvedollaan ja unohduin miettimään, kuinka auringonsäteiden häikäistessä silmiäni jokin rintalastani alla tuntui muuttuvan, enkä tiennyt, oliko se sydämeni jatkuvasti muuttuva rytmi vai rauhoittunut hengitykseni. Tuntui kuin olisin löytänyt kadonneita palasia itsestäni, siitä vaaleahiuksisesta ja hetkittäin sydämeltään rauhattomasta naisesta, joka kulki niitä samoja kadunkulmia sunnuntaisin kameran kanssa ilman päämäärää ja hymyili katusoittajille, pysähtyi kuuntelemaan.
Unohduin miettimään, muuttuisiko jokin minussa pysyvästi, jos pakkaisin kokonaisen elämäni muuttolaatikoihin ja matkustaisin Helsinkiin jäädäkseni. Muuttuisiko sydämeni rytmi rauhattomaksi pelkästä siitä onnellisuudesta, hengitykseni rauhalliseksi tuntiessani kaupungin hengittävän mukanani ja sitten lopulta, löytäisinkö minä jokaisen kadonneen palasen itsestäni rakentaessani kotini tähän kaupunkiin, johon rakensin kotini ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. En tiennyt yhtäkään vastausta, eikä sillä tavallaan ollut mitään merkitystäkään, nimittäin seistessäni ihmismassan keskellä Kauppatorilla minussa oli hetken aikaa jotain samaa kuin ennen, jotain samaa rohkeutta ja onnellisuutta, joiden ansiosta olin päättänyt aikaisemmin aamulla omistaa seuraavat puolitoista vuorokautta vain itselleni. Hengittää onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, pysähtyä hetkittäin hymyilemään itsekseni ja seisoa yleisömeren keskellä kuuntelemassa kyyneleet silmäkulmissani aivan suunnattoman rakasta musiikkia unohtaen kuukausia minuun halkeamia aiheuttaneen stressin, nukahtaa hotellin valkoisiin lakanoihin pelkkää onnellisuutta kasvoillani ja herätä auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse, nauttia jokaisesta hengenvedostani ilman stressiä.
Lähetä kommentti