Minä en ole koskaan nähnyt itseäni kauniina, yläasteella pidin itseäni ehdottomasti sinä luokan rumimpana tyttönä ja viimeistään lukiossa aloin miettimään, etten varmaan koskaan tule seurustelemaan, koska olen yksinkertaisesti niin ruma. Katselin päivittäin pyöreitä kasvojani peilikuvassa vihaten niitä jokaisella hengenvedollani enemmän ja täyttäessäni kahdeksantoista vuotta minä päätin olevani käsittämättömän lihava, juoksin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla niin, etteivät jalkani lopulta enää kantaneet, olin matematiikan aamuluennoilla jatkuvasti uskomattoman väsynyt ja söin käytännössä vain sellaisina hetkinä, kun halusin näyttää olevani kunnossa. Minä en ollut koskaan todellisuudessa ollut lihava ja vaikka laihduin pelottavan paljon muutamassa kuukaudessa, en siltikään tuntenut kelpaavani kenellekään, peilistä katsoi edelleen se sama äärettömän ruma ja lihava tyttö kasvoillaan melankolian lisäksi loputtoman väsymyksen varjot, ei kukaan sellaista voisi rakastaa, en minä ollut tarpeeksi edes itsellenikään.
Ei kukaan minua voisi rakastaa, ajattelin vielä luvattoman kauan valmistuttuani lukiosta eli aina siihen asti, kunnes tapasin miehen, jonka kanssa tunsin ensimmäistä kertaa, miltä se tuntuu, kun toinen rakastaa niin suunnattomasti, että tekisi mitä tahansa saadakseen minut lopettamaan itkemisen ja tuntemaan oloni edes vähän paremmaksi. On tavallaan surullista, että ylipäätään tarvitsin miehen kertomaan minulle kelpaavani juuri tällaisena, olevani kaunis tullessani suihkusta uskomattoman väsyneenä ja merkitseväni enemmän kuin mikään tässä maailmassa, tavallaan äärimmäisen surullista, mutta kaikesta huolimatta olen siitä erityisen kiitollinen. Aivan erityisen kiitollinen, vaikka katselen edelleen hetkittäin peilikuvaani vihaten jokaista pientä virhettä kalpeilla kasvoillani, ahdistun näyttäessäni mielestäni lihavalta farkuissa ja puhun itselleni niin käsittämättömän rumasti, että hävettäisi myöntää kenellekään.
En vieläkään näe itseäni mitenkään äärettömän kauniina, mutta tänä keväänä aion kuitenkin opetella arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen, sillä kaikesta huolimatta minä kelpaan juuri tällaisena. Minä kelpaan, vaikka minulla on myrskyisä ja ristiriitainen mieli, minä kelpaan, vaikka olen viimeisimmän vuoden aikana lihonut enemmän kuin tahtoisin myöntää, minä kelpaan, vaikka hetkittäin peilikuvasta katsoo nainen, jonka kasvoille väsymys on piirtänyt varjojaan. Minä kelpaan kaikkine virheineni ja toivon, että jokainen tätä lukeva nainen uskoo kelpaavansa myös ja arvostaa itseään, sillä meistä jokainen on aivan uskomattoman upea juuri omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Nostakaa malja itsellenne, ostakaa vaaleanpunaisia ruusuja matkalla kotiin ja olkaa onnellisia ihan vain itsestänne, vaihtoehtoisesti voitte myös tilata itsellenne ukulelen, hakea sen postista väsyneenä työpäivän jälkeen ja naurahtaa sitten tyhmästi, kun sen soittaminen ei välttämättä ollutkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella, minulle kävi niin.
Hyvää naistenpäivää kaikki maailman naiset, te olette upeita!
Lähetä kommentti