25. lokakuuta 2017

DALLAS KALEVALA TOI MUKANAAN ENSILUMEN

IMG_8200IMG_8218

DALLAS KALEVALA @ MUSTA KYNNYS 21 10 2017     

On olemassa sellaisia iltoja, kun onnellisuus on yksinkertaisesti niin suunnatonta, ettei sille löydy ensimmäistäkään määritelmää sivistyssanakirjasta tai kreikkalaisten filosofien kirjoituksista, niitä sellaisia iltoja, kun mikään ei riitä kuvailemaan sitä onnellisuutta. Viime lauantaina oli sellainen ilta, kun katsoin neljännen kerroksen ikkunasta ulos vain huomatakseni ensilumen saapuneen vihdoin tähän kaupunkiin ja hetkeä myöhemmin käänsin katseeni kohti taivasta kävellessäni keskustassa lumihiutaleiden tarttuessa kaulahuiviini, siinä on tavallaan vuosi toisensa jälkeen jotain uskomattoman taianomaista, kun maisema verhoutuu ensimmäisen kerran lumenvalkeaan viattomuuteensa. Siinä on aina jotain uutta, mietin istuessani myöhemmin samana iltana Mustassa Kynnyksessä musiikin peittäessä ympärilläni olevien ihmisten äänet armottomasti allensa ja värivalojen välähtäessä hetkittäin kuin muistuttaakseen, että huolimatta siitä, kuinka olin ollut siinä samassa tilanteessa luvattoman monesti vuosien mittaan, nimenomaan se hetki oli minulle kuin taivaalta kasvoilleni satanut ensilumi. Tavallaan tavattoman uusi ja tärkeä, eikä pelkästään siksi, etten ollut aiemmin päässyt todistamaan hetken kuluttua värivaloihin nousevaa yhtyettä vaan myös siksi, että uskoin tämän yhtyeen räjäyttävän maailmani, mitä muuta olisin oikeasti voinut odottaa kahdelta Lapko-mieheltä.

Kun kirjoitan Lapkosta, kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka sai aikoinaan ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan sitten pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen erityisen kiitollinen. Kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka on onnistunut pitämään elämässä kiinni kaikista vaikeimpina hetkinä. Vuosien mittaan olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa yhä uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä aivan luvattoman monesti, mutta viime lauantaina odotin lavalle jotain aivan muuta, odotin saavani kokea jotain ensimmäistä kertaa. Odotin tästä itselleni uskomattoman rakkaasta yhtyeestä tutuksi tulleiden Ville Maljan ja Jussi Matikaisen luotsaaman Dallas Kalevalan nousevan ensimmäistä kertaa värivalojen loisteeseen niin, että pääsisin itsekin todistamaan sitä jotain, mistä olin aiemmin vain lukenut.

IMG_8205

Dallas Kalevalan noustessa vihdoin lavalle minä en osannut kuin hymyillä tyhmästi, suunnaton onnellisuus kulki varovaisesti pitkin selkärankaani ja ensimmäisenä biisinä kuultu Animal Magnetism kuulosti vain yksinkertaisesti niin hyvältä, etten voinut sulkea hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan. Enkä minä todellakaan ollut ainoa, joka tunsi sellaista onnellisuutta sisällään, nimittäin Maljan ja Matikaisen kasvoilta pystyi lukemaan sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innostuneisuutta, jota en koskaan Lapkon keikoilla ole päässyt todistamaan. Enkä väitä, etteivätkö nämä miehet onnellisuuttaan olisi kyseisen yhtyeen keikoilla koskaan näyttäneet, mutta sinä lauantai-iltana kaupungin pukeutuessa tummansiniseen kaksikon ottaessa yleisön mukaansa tutkimusmatkalle uuteen musiikkiinsa Mustan Kynnyksen hämärässä valossa onnellisuus tuntui olevan niin ylitsevuotavan vilpitöntä, etten sillekään löytyisi määritelmää sanakirjoista. Siitähän musiikissa lopulta pitäisikin olla kysymys, vilpittömästä onnellisuudesta, mutta myös aivan hullusta rakkaudesta ja intohimosta lajia kohtaan, kaikkea tätä ja varmaan vielä vähän enemmän Dallas Kalevala tuntui olevan sinä iltana.

Dallas Kalevala oli taianomainen kuin aiemmin samana iltana kasvoilleni satanut ensilumi, mutta samalla siinä oli tavallaan jotain vaarallista ja tuntematontakin. Musiikin kaikuessa värivaloissa vaivuin johonkin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja en voinut kuin rakastaa aina ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, antaa musiikin kuljettaa minne tahansa. Nyt oli kyllä aivan saatanan hyvä, totesin värivalojen sammuttua jäädessämme maailman rakkaimman ihmisen kanssa vielä hetkeksi istumaan ja kävellessämme myöhemmin asfaltti jalkojeni alla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä niin jäässä, että meinasin kaatua liikennevaloissa ja osasin silti edelleen vain hymyillä sitä, kuinka onnelliseksi Dallas Kalevala minut teki.

IMG_8227IMG_8179